Irlannin kansanäänestys – päivä jona EU pidätti hengitystään (25.10. 02)

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiina Sandberg

Viime lauantaina Irlanti oli kaikkien Euroopan unionin poliitikkojen
huomion keskipisteenä. Maassa äänestettiin toistamiseen Nizzan
sopimuksesta ja kielteinen tulos olisi tuottanut huomattavaa päänvaivaa
Euroopan sisä- ja ulkopolitiikassa. Tällä kertaa kansa äänesti
kuitenkin sopimuksen puolesta.

Miten tähän tulokseen tultiin? Mikä on Nizzan sopimus
ja mitä vaikutuksia sillä on Suomen politiikkaan?

EU:n uusin perussopimus syntyi Nizzan huippukokouksessa viiden
tiukan neuvottelupäivän tuloksena. Uutta sopimusta tarvittiin
europoliitikkojen mukaan, jotta EU:n hallinto saatiin organisoitua tulevan
itälaajenemisen varalle. Sopimuksen ratifioiminen vaati kaikkien EU:n
tämänhetkisten jäsenvaltioiden hyväksynnän. Irlanti
oli ainoa maa, jossa sopimuksen hyväksymiseen tarvittiin myönteinen
tulos kansanäänestyksestä. Kaikkien yllätykseksi kesäkuussa
2001 pidetyssä äänestyksessä irlantilaiset kuitenkin
torjuivat sopimuksen.

Välittömästi tuloksen selvittyä Irlannin hallitus
kiirehti ilmoittamaan Göteborgin EU-huippukokouksessa, että maassa
järjestettäisiin uusi kansanäänestys. Kansalle oli annettava
tilaisuus äänestää oikein. Tämä oli erityisen
tärkeää siksi, että kukaan ei ollut varautunut moiseen
tulokseen, eikä Nizzan sopimukselle ollut laadittu minkäänlaista
varasuunnitelmaa. Tässä tilanteessa päätettiin siis
kylmästi ohittaa ”väärä” tulos ja pyrkiä
saamaan irlantilaiset toisessa äänestyksessä Nizzan sopimuksen
kannalle. Kyseessä oli myös Irlannin monissa skandaaleissa ryvettyneen
hallituksen arvovalta, erityisesti pääministeri

Bertie Ahernin

.

Hallitus aloitti toisen kansanäänestyksen valmistelut
aivan eri asenteella kuin ensimmäisellä kertaa, jolloin myönteistä
tulosta pidettiin täysin selvänä. Tavoitteena oli paitsi
saada irlantilaiset äänestämään Nizzan sopimuksen
puolesta, myös nostaa alhaiseksi jäänyttä äänestysaktiivisuutta,
jonka katsottiin olleen eräänä osasyynä vastustajien
voittoon ensimmäisellä kertaa.

Kaikki irlantilaiset eivät suinkaan olleet tyytyväisiä
hallituksen päätökseen uudesta äänestyksestä.
Monien mielestä tuloksen kumoaminen vain siksi, ettei se sopinut EU:lle,
oli paitsi loukkaus irlantilaisten itsemääräämisoikeutta
vastaan, myös osoitus siitä, ettei myöskään EU:ssa
ole sijaa demokratialle.

Myös suomalaiset osallistuivat tähän kamppailuun. Vaihtoehto
EU:lle -järjestö antoi tukensa No to Nice -kampanjalle, jonka
kanssa se oli tehnyt yhteistyötä jo ensimmäisen kansanäänestyksen
alla. Taistelu äänestäjistä kuumeni ja tämän
vuoden marraskuussa No to Nice päätti kutsua maahan joukon EU:hun
ja Nizzan sopimukseen kriittisesti suhtautuvia nuoria muista EU-maista ja
jäsenyyttä tavoittelevista valtioista. Tarkoituksena oli osoittaa,
etteivät muiden maiden kansalaiset suinkaan suhtautuneet Nizzan sopimukseen
niin myönteisesti kuin Irlannin hallitus halusi uskotella.

Suomen – ja VEU:n – edustuksen muodostimme me,

Olli Hernberg

ja

Tiina Sandberg

. Lisäksemme Dubliniin saapui edustajia myös
Virosta, Itävallasta, Maltalta, Puolasta, Sloveniasta, Tanskasta ja
Tshekin tasavallasta. Kampanja sai uutta energiaa, kun nämä edustajat
lähtivät bussikiertueelle ympäri Irlantia. Osa jäi Dubliniin
ja keskittyi toimimaan pääkaupungissa, josta edellisellä
kerralla oli saatu korkeimmat kannatuslukemat.

Äänestyspäivän lähestyessä myös
otteet kovenivat. Julkisuudessa käytiin kovaa taistelua äänestäjistä
ja valitettavasti tässäkin tapauksessa raha puhui. No to Nice,
Sin Feinn, Vihreät ja Työväenpuolue eivät kyenneet kilpailemaan
kyllä-puolen rahoituksen kanssa ja tämä näkyi myös
mediassa.

Viikkoa ennen äänestystä kyllä-puoli viimein sai
käsiinsä sen mitä se oli etsinyt. No to Nice -kampanjan johtajana
toimineen

Justin Barretin

kaapista löytyi luuranko. Hän
oli ollut puhumassa Saksassa uusnatseiksi osoittautuneen järjestön
tilaisuudessa ja tämä tieto julkistettiin suurella kohulla erittäin
suositussa Late Late Showssa. Kaikki kampanjaan osallistuvat tahot leimattiin
pidemmittä puheitta natseiksi.

Osittain tämän paljastuksen tehoa vähensi se, että
edellisen kansanäänestyksen alla No to Nice -kampanjaa syytettiin
perusteettomasti siitä, että se rahoitti terrorismia. Tällä
kertaa syytökset olivat kuitenkin perustellumpia, sillä Justin
Barret oli todella osallistunut väitettyihin tilaisuuksiin. Ei kuitenkaan
pitänyt paikkaansa, että kampanjaan osallistuneet tahot olisivat
yleisesti ottaen olleet kallellaan äärioikeistoon päin, vaan
nämä edustivat hyvin erilaisia järjestöjä ja ryhmiä
eri puolilta Eurooppaa.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja henkilökohtaisesti olin huomaavinani
ihmisten asenteissa selvän muutoksen. Tämä saattoi kuitenkin
johtua myös hallituksen propagandasta, jossa kerrottiin kielteisen
päätöksen mm eristävän Irlannin Euroopan unionista
ja estävän uusien valtioiden liittymisen. Ihmisille tarjottiin
mieluummin mielikuvia kuin faktoja siitä, mistä Nizzan sopimuksessa
todella oli kyse.

Äänestyspäivänä 19.10. irlantilaiset sitten
kävivät vaaliuurnilla ja tällä kertaa äänestysprosentti
kipusi jo lähes viiteenkymmeneen. Kun ensimmäiset ennakkoäänet
saatiin, oli tulos selvä alusta alkaen. Irlantilaiset äänestivät
lopulta Nizzan sopimuksen puolesta ja EU:n johtajat saattoivat palata normaaliin
päiväjärjestykseen.

Tanskalainen europarlamentaarikko

Jens-Peter Bonde

on
tehnyt mittavan työn ja käynyt läpi Nizzan sopimuksen kohta
kohdalta verraten sitä samalla aiempiin sopimusteksteihin. Hän
on sitä mieltä, että tätä sopimusta ei voida perustella
laajentumisen tarpeilla. Käytännössä Nizzan sopimuksen
ratifioiminen hankaloittaa uusien jäsenmaiden liittymistä, sillä
niille ei jätetä neuvotteluvaraa suhteessa EU:n lainsäädäntöön.
Jäsenyysneuvottelut tullaan käydään ”ota tai jätä”
-periaatteella ja ainoat poikkeukset, joita EU:n asetuksista voidaan myöntää,
koskevat siirtymäaikoja, jotka tarvitaan uusien maiden lainsäädännön
yhtenäistämiseksi EU:n säädösten kanssa.

Suomen ja muiden pienten jäsenmaiden kannalta on huolestuttavaa,
että jo ennestään pientä osuutta EU:n päätöksenteossa
heikennetään entisestään. Vuodesta 2004 alkaen europarlamentin
paikat jaetaan uudelleen, tällöin vain Unionin suurimman ja pienimmän
jäsenvaltion edustukset parlamentissa säilyvät muuttumattomina.
Saksa pitää 99 paikkaansa ja Luxemburg 6. Suomen paikkaluku putoaa
kolmella nykyisestä 16:sta 13:een. Myös Eurooppa-neuvoston äänimäärät
jaetaan uudestaan. EU:n suuret jäsen maat saavat suhteessa lisää
ääniä, kun taas pienet maat menettävät niitä.
Neuvoston päätökset tullaan jatkossa tekemään suurimmaksi
osaksi 2/3 enemmistöpäätöksinä. Käytännössä
tämä merkitsee sitä, että jos kaksi suurista valtioista
asettuu vastustamaan jotain päätöstä yhdessä jonkin
keskikokoisen valtion kanssa, ne voivat estää päätöksenteon.
Jos EU:n pienimmät valtiot haluavat estää päätöksenteon,
on niitä oltava kahdeksan, jotta tarvittava määrä ääniä
saadaan kokoon.

Tässä tilanteessa on syytä toivoa, että Nizzan sopimus
jää todella sangen lyhytikäiseksi ja se korvataan demokraattisemmalla
sopimuksella ensitilassa. Tämä ei kuitenkaan tule tapahtumaan
aivan lähitulevaisuudessa ja siihen asti myös Suomen on mukautettava
päätöksentekonsa EU:n vahvimpien valtioiden tahtoon.