Kohti todellista tasa-arvoa

TODELLISESTA TASA-ARVOSTA ollaan Suomessa vielä kaukana. Tämä voidaan todentaa katsomalla palkkatilastoja, tilannetta peruspalveluissa, sukupuolittunutta pätkä- ja osa-aikatöiden jakaantumista, väkivaltatilastoja, palkattoman kotityön määrää ja monia muita yhteiskunnan epäkohtia.

Kansainvälisenä naisten oikeuksien päivänä 8. maaliskuuta esitetään vaatimuksia todellisen tasa-arvon saavuttamiseksi ympäri maailman. Tämän kamppailun ensimmäiset dokumentoidut askeleet otettiin lähes 200 vuotta sitten. Yhdysvalloista on tiedossa naisten ulosmarssi vuonna 1834 puuvillatehtaalta. Tällöin kamppailun aiheena oli naisten pidempi työpäivä miehiin verrattuna. New Yorkissa 8. maaliskuuta vuonna 1857 sadat tekstiilityötehtaan naiset marssivat vaatien parempia työoloja ja kymmenen tunnin työpäivää.

Kun sitten vuonna 1910 kansainvälisessä naisten kokouksessa Clara Zetkinin aloitteesta päätettiin perustaa naisille oma kamppailun päivä, nähtiin jo seuraavan vuoden maaliskuussa yhteensä miljoonia ihmisiä keränneet mielenosoitukset ympäri Eurooppaa. Tuolloin naisille vaadittiin muun muassa äänioikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Naistenpäivä liittyi vahvasti rauhanliikkeeseen ensimmäisen maailmansodan aikana ja siitä lähtien se on protestoinut myös sotaa vastaan.

PIENI OSA naistenpäivän vaatimuksista on saavutettu, mutta todellisen tasa-arvon saavuttamiseksi on vielä paljon tehtävää. Lyhyen aikavälin uudistuksista on puhuttava uudelleen ja uudelleen, unohtamatta pitkän aikavälin kokonaisvaltaista talousjärjestelmän muutosta.

Naisvaltaisten alojen palkkojen jälkeenjääneisyys on korjattava poistamalla palkkaerot. Työnantajia on velvoitettava palkkaamaan riittävästi työntekijöitä niin, että tarpeelliset palvelut turvataan ja että työt voidaan tehdä rauhassa, kunnollisesti ja turvallisesti. Vuosikymmeniä jatkunut työnantajien pyrkimys töiden teettämiseksi mahdollisimman vähillä työntekijöillä on johtanut palveluiden huonontumiseen tai peräti loppumiseen. Samalla työttömyys on pysynyt korkealla tasolla.

Julkisten peruspalvelujen parantaminen ja täysin maksuttomaksi muuttaminen on ehdoton edellytys naisten aseman parantamiseksi. Kun suurin osa julkisten palvelujen työntekijöistä on naisia, on kyse myös naistyön arvostuksesta. Palvelujen parantamisessa olennaista on rahoituksen lisääminen.

Naisten elämästä on poistettava kaikki seksistisen väkivallan muodot. Nämä ovat fyysisiä, psyykkisiä, rakenteellisia, institutionaalisia, raskauteen ja synnytykseen liittyviä, seksuaalisia ja naistenmurhia.

Kaikilla on poikkeuksetta oltava oikeus päättää omasta ruumiistaan ja vanhemmuudestaan ja oikeus keskeyttää raskaus turvallisesti ilman esteitä. Raskauden ehkäisyn tulee olla ilmaista vähintään kaikille alle 30-vuotiaille ja lisäksi kaikille helposti saatavilla.

PITKÄN AIKAVÄLIN tavoitteita on pidettävä esillä välittömien uudistusten rinnalla. Zetkin puhui Kominternin 3. kongressissa 8. heinäkuuta 1921 niistä naisista, joiden tehtävänä näiden tavoitteiden eteenpäin vieminen on.

”Kommunistinaiset ovat vallankumouksellisia, eivätkä sen vuoksi kadota näköpiiristään etujen ja taistelun yhtenäisyyttä; he avoimin silmin katselevat nykyisiä tosioloja, jotka ovat huomioon otettavat myöskin työskennellessä naisten keskuudessa. He eivät jätä huomioon ottamatta naisen toiminnan yhteiskunnallisia ehtoja, hänen valtiollista heräämistään, hänen poliittista taisteluaan, niitä ehtoja, jotka vallitsevat yhteiskunnallisissa laitoksissa, perhe-elämässä sekä yhteiskunnallisissa taikauskoissa. He eivät unhoita naisen tuhatvuotisen orjuutuksen perintöä.”

Näiden sanojen saattelemana toivotan kaikille hyvää Kansainvälistä naistenpäivää ja kehotan jokaista osallistumaan marsseille ja muihin tapahtumiin 8. maaliskuuta. Lopuksi yhdyn Zetkinin ydinajatukseen: naisten epätasa-arvo johtuu kapitalismin taloudellisesta rakenteesta ja sukupuolten tasa-arvo voi toteutua vasta sosialistisen vallankumouksen jälkeen.