KOLUMNI: Uusliberalismi, sota – miksi Suomi vaikenee?

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 13/2007.

Eduskuntavaalit onnistuttiin käymään siten, että ehkä tärkeimmästä tulevan nelivuotiskauden sisäpoliittisesta uudistuksesta ei puhuttu sanaakaan. Eduskuntapuolueet selvisivät vaalitenteistä jättäen vaikutelman, kuin eivät olisi kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta koskaan kuulleetkaan. Tämä oli todellinen saavutus sekä vaalikeskustelujen toimittajilta että puoluejohtajilta.

Kuitenkin juuri kuntauudistuksen varjolla tullaan heikentämään palveluita, ja puolueiden harhaanjohtavan kauniit vaalipuheet esimerkiksi vanhusten- ja terveydenhoidon kehittämisestä tulevat haihtumaan taivaan tuuliin.

Vaaleja edeltävien viikkojen ajaksi onnistuttiin muutenkin häivyttämään näkyvistä uusliberalistisen kapitalismin kovat kasvot, ja elettiin hetken aikaa eräänlaisessa virtuaalitodellisuudessa. Vaikka viime hallituskaudella köyhille riittikin vain murusia, niin jatkossa luvattiin aivan päinvastaista politiikkaa.

Keskusteluissa vaiettiin niin ikään Euroopan rahaliiton Suomen taloudelle asettamista tiukoista suitsista. Sanaakaan ei puhuttu esimerkiksi OECD:n suosituksista Suomelle, joissa muun muassa kehotetaan tehostamaan (supistamaan) julkista sektoria ja vapauttamaan yhä laajemmat yhteiskunnan alueet kilpailulle.

* * *

Kokoomuksen todennäköinen nousu hallitukseen ja ulkopolitiikan eturiviin enteilee myös yhä aktiivisempaa vyörytystä Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Porvarihallituksen ulkopolitiikka tuleekin todennäköisesti olemaan yhä enemmän EU:n niin sanottuun ytimeen sekä Yhdysvaltoihin suuntautunutta. Siksi kamppailua Nato-jäsenyyden torjumiseksi tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Matti Vanhasenhallitus vaikeni Suomen EU-puheenjohtajakaudella täydellisesti USA:n ja sen myötäjuoksijoiden rikollisesta sodasta ja kansanmurhasta Irakissa. Minkäänlaista kantaa ei myöskään otettu USA:n uhitteluun Irania kohtaan.

Suomen tulevan hallituksen pitäisi esittää – jos siltä löytyisi suoraselkäisyyttä – alkajaisiksi vaikkapa seuraavanlaisia kysymyksiä USA:n politiikasta: Miksi USA pitää tarkoitushakuisesti esillä Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin (epätarkasti käännettyä) lausuntoa, jossa hän toivoo ”Israelin pyyhkimistä kartalta”?

Miksi USA pimittää sen tosiasian, että Iranin ulkopolitiikka ei ole Ahmadinejadin käsissä, vaan siitä vastaa Iranin korkein uskonnollinen johtaja Ajatollah Ali Khamenei. Hänen lausunnoistaan on vaiettu lännessä erityisesti silloin, kun puheet ovat olleet sovinnollisia. Suomenkaan valtamedia ei tee tässä poikkeusta, vaan se myötäilee USA:n linjaa.

Jos ei mitään muuta, niin Suomen pitäisi tuoda esiin edes kaikkein räikein epäjohdonmukaisuus Iranin vastaisessa propagandassa. Miten laittomasti Irakiin hyökännyt ja maata miehittävä USA julkeaa arvostella Irania ”sekaantumisesta Irakin sisäisiin asioihin”?

* * *

Suomen pitäisi irtautua EU:n häpeällisestä ulkopolitiikasta, joka tukee Yhdysvaltojen sapelinkalistelua. Pitäisi tunnustaa, mistä USA:n ja Iranin konfliktissa todellisuudessa on kyse.

Siinä on kyse maailman geopoliittisesti merkittävimmän alueen öljyvarojen saamisesta USA:n kontrolliin. Konfliktilla ei ole juurikaan tekemistä Iranin ydinohjelman kanssa.

Porvaripuolueet peräänkuuluttivat vaalikeskusteluissa yhä läheisempiä suhteita Yhdysvaltojen kanssa. Suhteiden Yhdysvaltoihin pitäisi kuitenkin pohjautua tosiasioihin ja rehellisyyteen, ei kritiikittömään rähmällään oloon, kuten porvaripuolueet tuntuvat esittävän.

TOMMI LIEVEMAA