Kunnon tavoitteet pöytään
Työnantajien hyökätessä ammattiyhdistysliikkeen johto näyttää ajelehtivan kohti erittäin huonoa tulopoliittista ratkaisua.
Ay-johto ei ole vieläkään esittänyt mitään palkankorotustavoitteita vaan on keskittynyt ns. laadullisiin kysymyksiin.
Yhteisen näkemyksen ilmoitetaan jo löytyneen ”tasa-arvon edistämiseen liittyvistä kysymyksistä” ja ”työaikapankkien käytöstä”. Tasa-arvosta on siis tarjolla jokin suositus liitoille. Mikä se voi olla, kun työnantajat ja Akava sanovat, että mitään naispalkkaeriä ei hyväksytä? Työaikapankki taas on äärimmilleen vietynä kaikkein heikoimpia työajan joustojen muotoja. Ylitöitä tekevä kerää muodollisesti itselleen tunteja vapaiden pitämistä varten, joita hän ei välttämättä koskaan pidä.
Ay-johdon päähokema on muutosturva. Muutosturvalla ay-johto paikkaa törkeätä temppuaan, erorahajärjestelmän hävittämistä. Se oli työnantajien kokonaan maksama ja pitkään työelämässä olleille ihmisille tarkoitettu turva, jotta he voivat erorahan turvin kouluttautua uuteen ammattiin tai saavat rahan muuten vain. Muutosturva on erorahajärjestelmän vastine. Kun pitkään työelämässä olleet ihmiset saavat kenkää, heille järjestettäisiin jotain henkilökohtaista työllistämisohjelmaa tai muuta sellaista mikä nytkin on olemassa, mutta ei kenelläkään toimi. Työttömyysturva olisi vähän korkeampi, ja sen maksaisi työnantajien sijasta valtio. Kyse on siis saman asian lämmittämisestä uudelleen huonompana.
Samaan aikaan kun näillä laatuasioilla askarrellaan, on muistettava, että työsuhdeturvaa on romutettu, pätkätöillä on lisätty vajaatyöllisyyttä, työaikajoustot on viety äärimmilleen ja työaikalaki heikkenee. Näihin heikennyksiin ay-johto ei yhdelläkään vaatimuksella puutu.
Yksimielisyys työmarkkinaosapuolten kesken vallitsee siis siitäkin, että rahasta ei puhuta niin kauan kuin ns. laatuasiat ovat auki. Jotkut demarijohtajat ovat puhuneet 3 prosentin vaatimuksesta, joka on surkea. Työnantajat puhuvat, että mieluummin alle prosentti. Jos tästä etsitään puoliväli, niin se on 1,5–2 prosenttia, eli erittäin matalatasoinen palkkaratkaisu.
Jos tulonjakoa aiotaan lähteä oikaisemaan tai ei ainakaan anneta pääomatulojen ja palkkatulojen välisen eron edelleen kasvaa, niin palkkoja pitää nostaa reaalisesti työn tuottavuuden kasvua vastaavasti. Työn tuottavuus kasvaa parhaimpina aikoina 5–6 prosenttia vuodessa. Kun palkankorotustarpeeseen lisätään vielä pari prosenttia inflaatiota, se on 7–8 prosenttia.
Lisäksi on otettava huomioon se, että palkkojen nykyinenkin reaalinen kasvuvauhti johtuu suurelta osin siitä, että pienipalkkaisia on heitetty pihalle, jolloin keskimääräinen ansio tuntia kohti näyttää isommalta. Asiaan vaikuttaa myös se, että pätkätyöläisten ansiotaso lasketaan tuntia kohti eikä kokonaisansiona ja että optiotulotkin lasketaan palkka-ansioksi.
Palkkatulojen osuus bkt:stä on nyt 47,8 prosenttia. Se on edelleen alle pitkän aikavälin keskiarvon, joka on 56 prosenttia. Noin 10 prosenttia pitäisi vähintään saada palkkatulojen bkt-osuutta nostetuksi pääomatulojen kustannuksella. Tämä edellyttäisi palkkapotin nostamista reaalisesti yli 20 prosenttia.
Näin suuri on siis ongelma. Jotta sitä edes alettaisiin todella korjata, on vaadittava noin yhden euron korotuksia tuntipalkkoihin ja yli sadan euron korotuksia kuukausipalkkoihin tai vähintäänkin sellaisia korotuksia, joita Metallin suuret ammattiosastot ja Rakennusliiton maakokouksen osanottajat vaativat tunti- ja taulukkopalkkoihin.
Siinä olisi Metallin puheenjohtajalle Erkki Vuorenmaallekin töitä sen sijaan, että hän puukottaa bussikuskeja ja AKT:tä selkään.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
