Lenin, Suomi ja hölynpöly
Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen on ihan kelpo toimittaja niissä asioissa, joita hän tuntee. Mutta kirjoittaessaan 6.1. aiheesta Lenin ja Suomen itsenäisyys, hän puuttui asiaan, josta ei tiedä mitään.
Hämäläisen mukaan Lenin ei suinkaan lahjoittanut itsenäisyyttä Suomelle, vaan aikoi tilanteen salliessa liittää Suomen takaisin Venäjään. Mutta Lenin teki 1970-luvulla – viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen – melkoisen palveluksen Suomen itsenäisyyden säilyttämiselle. Syksyllä 1968 Neuvostoliiton johto nimittäin ryhtyi kaventamaan Suomen itsenäisyyttä. Presidentti Urho Kekkosen oli keksittävä keino naapurin painostuksen torjumiseksi. Niinpä hän ryhtyi puhumaan Suomen itsenäisyydestä Leninin jalomielisenä lahjana, jota silloiset neuvostojohtajat muka ansiokkaasti vaalivat. Näin hän laski sen varaan, että jos neuvostovaltion perustajan osoitettaisiin suhtautuneen Suomen itsenäisyyteen tällä tavoin, hänen seuraajansa eivät tohtisi kohottaa kättään sitä vastaan.
Mistähän päästä tämän sotkun purkamisen aloittaisi?
Ensiksikään, Kekkonen ei ilmaissut arvostustaan neuvostohallituksen Suomelle myöntämälle itsenäisyydelle vasta 1970-luvulla, vaan jo paljon aikaisemmin.
Toiseksi, Leninin suhtautumisessa Suomen itsenäisyyteen sanat ”lahja” ja ”jalomielisyys” olivat vain huomioitava sivuseikka. Olennainen asia oli Leninin ja bolshevikkien kansallisuuspoliittinen linja. Tämä linja oli eri historian vaiheissa ja tilanteissa johdonmukaisesti sama ja sitä noudatettiin. Siksi neuvostohallitus myönsi Suomelle itsenäisyyden.
Kolmanneksi, Suomen itsenäisyyden kannalta oli välttämätöntä se, että neuvostovalta säilyi. Bolshevikit olivat kyllin vahvoja kukistaakseen porvariston ja pannakseen käytäntöön kansallisuuspoliittisen linjansa, mikä oli välttämätön edellytys Suomen itsenäisyydelle.
Neuvostovalta oli myös kyllin vahva, jotta Suomen oli saatava ensimmäiseksi sen tunnustus voidakseen itsenäistyä ja saada muiden valtioiden tunnustuksen.
Ja neuvostovalta oli kyllin vahva kestääkseen 14:n imperialistisen valtion ja sisäisen vastavallankumouksen sitä vastaan aloittaman hyökkäyksen. Tämä neuvostovallan vahvuus, eikä suinkaan heikkous – ”heikkousteorian” mukaanhan Neuvosto-Venäjä oli liian heikko pitääkseen kiinni Suomesta – tai Suomen valkoisten voitto sisällissodassa turvasi kiistatta maamme itsenäisyyden säilymisen. Suomen porvaristohan ehti jo välillä alistaa maamme Saksan alusmaaksi. Jos neuvostovallan viholliset olisivat nousseet valtaan Venäjällä, Suomen itsenäisyyden taru olisi loppunut lyhyeen. Nehän eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan Suomen itsenäisyydestä.
Neljänneksi, Lenin ei havitellut Suomen liittämistä takaisin Venäjään. Sellaisesta ei ole ainoatakaan todistetta. Tietysti Lenin halusi sosialistisen tulevaisuuden Suomelle, kuten muillekin Euroopan maille. Mutta hänen visionaan ei ollut muiden maiden liittäminen Venäjään, vaan kansainvälinen sosialististen tasavaltojen liitto, jonka vetäjäksi hänen mielestään olisi sopinut tuolloin kehittynein eurooppalainen maa Saksa
Viidenneksi, se, miten paljon Kekkosen kannanottoja Leninin osalta saneli vakaumus tai, kuten Juhani Suomi väittää, ”tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat”, ei myöskään muuta itse edellä mainittuja tosiasioita miksikään. Juhani Suomella oli Kekkos-elämäkertaa tehdessään kunniallinen missio, Kekkosen elämäntyön puolustaminen mustaajia vastaan. Mutta Juhani Suomen väitteitä Leninin opportunistisesta suhtautumisesta Suomen itsenäisyyteen ja Neuvostoliiton pyrkimyksistä kaventaa 1970-luvulla Suomen itsenäisyyttä tai jopa hävittää se on tarkasteltava tämä missio mielessä pitäen.
Kuudenneksi, on totta, kuten Hämäläinen väittää, että Tuomo Polvinen esitti 1960-luvun lopulla tulkinnan leniniläisen kansallisuuspolitiikan taktisesta luonteesta. Sattumalta tämän kirjoittaja asiasta Polvisen kanssa väitelleenä tietää, että hän tunsi tuolloin huonosti Leninin kansallisuuspolitiikkaa. Mutta kun Eino Ketola vuonna 1987 Helsingin Sanomien palstoilla taas kerran esitti väitteen Leninin kansallisuuspolitiikan taktisesta ja salakavalasta luonteesta, hän koki tyrmäyshäviön. Ketola ei saanut vastansa vain Jorma Kalelaa, Aimo Minkkistä ja eräitä muita vaan myös Tuomo Polvisen. Ja Polvinen korosti, että ”Leninin suorittamasta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta on kokonaan muuttuneissa historiallisissa oloissa tullut molempien maiden yhteisiin etuihin perustuvien ystävällisten naapuruussuhteiden kulmakivi”.
ERKKI SUSI
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
