Isäni elämä, teot ja kirjoitukset

Isän piti tehdä tuota kovaa työtä valtiota vastaan

muuttiko hän sen? Sitä epäilen.

Mutta jalanjäljissään

oman elämäni nään.

-Jarkko Martikainen

Muistan hyvin selvästi erään kohtauksen, joka tapahtui synnyinkaupunkini Valkeakosken hautuumaalla, kai joskus vuoden 1993 paikkeilla. Isäni, minä ja kolme pikkuveljeäni olimme käymässä äidinpuoleisten isovanhempieni haudalla. Minä olin siinä viidentoista, velipojat alenevassa järjestyksessä nelivuotiaaseen Pyryyn asti – jonkinlaiset Daltonin veljekset. Haudalta palatessa vastaan tuli joku isän vanha tuttu, joka ei ehkä ollut nähnyt häntä sen koommin, kun muutimme Valkeakoskelta Rovaniemelle kymmenen vuotta aikaisemmin.

Tuttava ihasteli vuosien varrella kertynyttä veljessarjaa ja totesi, varmaan aivan viattomasti, että siinä on miestä Suomen armeijaan. Isä näytti happamalta ja sanoi otaksuvansa, että tämä porukka päätyisi todennäköisemmin siviilipalvelukseen.

Ja niinhän siinä kävikin. Itse olin tuohon mennessä jo ehtinyt päättää valitsevani sivarin, mutta saman ratkaisun ovat kaikki pikkuveljenikin yksi toisensa jälkeen tehneet. Tuskin he ovat tuota hautuumaakohtausta muistaneet. Mutta ei heitä ole pasifismiin painostettukaan. Meidän perheessämme vaan on kasvanut sellaisia jätkiä, joita meidän perheessämme on kasvatettu.

Puhun tarkoituksella perheestä enkä suvusta. Meidän suvussamme kun on kasvatettu aika erilaisia jätkiä – varsinkin juuri isänpuoleisessa suvussa. Isäni isä oli keskipohjanmaalaisen Ylivieskan paikkakunnan kirkkoherra. Hän kuoli 1961, kauan ennen syntymääni. Hänen vaimonsa, isoäitini, taas on se isovanhempi, jonka muistan. Isoäiti oli uskovainen äidinkielen opettaja, joka piti linnuista. Lapsena kävelin hänen kanssaan Pinolan kaupalle ja Raudaskylän kansanopistolla pysähtyvälle kirjastoautolle. Minun muistoissani isoäiti on kiltti pienikokoinen mummo, joka eli ehkä vähän menneisyydessä ja halusi aina päättää illan toivotukseen taivaan enkelin läsnäolosta.

Isoäidin isä, Juho Kytömäki, taas oli paikallisesti kuuluisa Raudaskylän kansanopiston perustaja, ei todellakaan mikään leppoisa mies. Raudaskylä oli herännäisyyden vahvinta aluetta. Kirkkoherran ja kansanopistomaestron tyttären jälkeläisenä isäni, joka syntyi 1944, on ollut varsinainen körttiprinssi.

Mutta jo teini-iässä hän eksyi lukemaan Parnassoa ja kammottavaa modernistista saastaa ja alkoi saada ajatuksia. Ja viimeistään oman isänsä teini-iässä menetettyään hänestä tuli ateisti ja kommunisti. Sittemmin isäni päätyi Tampereen yliopistoon ja ryhtyi taistolaiseksi.

Usein olen halunnut kysäistä isältäni – välillä ehkä arasti siihen suuntaan mennytkin – tästä aidosti kierkegaardilaisesta hypystä. Miten niin on ollut mahdollista käydä – että keskipohjalaisesta papin pojasta tuli se tyyppi, joka edelleen tilaa Tiedonantajaa?

Selviä vastauksia tällaisiin kysymyksiin ei ole. Sen tiedän, että isäni kasvoi kodissa, jossa kirjoja oli tuhottoman paljon ja lukemiseen kannustettiin. Aika riskialtista kasvattaa lapsia sellaisessa ympäristössä.

Kiitos vanhempieni, olen itsekin kasvanut juuri sellaisessa ympäristössä. Erona on vain se, että minä en ole koskaan joutunut tuntemaan tarvetta kapinoida heitä vastaan. Minusta on usein tuntunut siltä, että isäni kävi ne taistelut puolestani. En osaa kuvitella, mitä hän on joutunut niiden tuiskeessa kärsimään. Tiedän vain, että oli kyse sitten politiikasta tai kotimaisesta nykyproosasta, isäni on se ihminen, jonka kanssa pitkällisimmät ja parhaat keskustelut näistä nykyäänkin käyn.

Tämä kirjoitus on hatunnosto isälleni, jota rakastan ja kunnioitan mielettömästi. Rakastan ja kunnioitan äitiäni aivan yhtä paljon, joten seuraava kirjoitukseni kertoo hänestä ja hänen työläissuvustaan.

Ja vanginkuvastaan

omat piirteeni mä saan

- Jarkko Martikainen