Niko Aslak Peltonen on kalliolainen kulttuurikriitikko, joka menee junassa aina ravintolavaunuun, koska sieltä näkee paremmin.
Äitini suvun saunat ja sisiliskot
Viimeksi kerroin tällä palstalla isäni suvusta ja lupasin palata seuraavaksi äidinpuoleisiin vaiheisiini. Näissähän on se ero, että vastapainona isäni suvun pappis- ja pohjalaisisäntätaustalle on äidin puolella oltu työläisiä. Maalla ja tehtaissa – äidin äidin suku on Satakunnan viljamailta, äidin isän suku Simpeleen paperitehtaiden liepeiltä.
Joudun keskittymään tässä jälkimmäiseen sukuhaaraan, koska tunnen sen paremmin. Parhaat kesämuistoni jo aivan varhaisesta lapsuudesta liittyvät Simpeleen mökkiin. Oli aina kesäloman kohokohta päästä sinne. Jonain iltapäivänä Ladamme kaarsi lattean kuntakeskuksen laidalla kohoavan lattean kolmekerroksisen talon pihalle. Siitä se alkoi. Menimme latteaan kerrostalokolmioon, joka oli täynnä kakofonista meteliä pitäviä upeita karjalaisia rouvia, jotka iskivät heti käteen kaksisataa karjalanpiirakkaa. Itse leivottua karjalanpiirakkaa. Munavoita! Herra isä mitä hedonismia.
Mutta seuraavana päivänä, silloin se ilo vasta alkoi. Silloin Ville-vaari – Sirkan ikuisesti myhäilevä mies ja äitini setä – pakkasi meidät vanhimmat lapset pikku-Fiiuunsa. Lähdimme mökille. Muut tulivat toki perässä, mutta me emme suostuneet taittamaan matkaa kenenkään muun kuin Villen kyydissä, koska se veti mäki-Suomen soratiet järjettömän kovaa vauhtia. Jos joku olisi mutkassa vastaan, niin siinä sitä oltaisiin oltu. Nykyään sellainen ei onnistuisi.
Perillä uitiin, puusaunottiin, metsästettiin sisiliskoja, opeteltiin onkimaan. Saimi-täti. Saimi-tädin mies oli kuollut ennen kuin synnyin. Saimi oli rempsein kaikista, mutta juuri se kuljetti minua vanhimpana poikana pitkin korpimaisemaa. Olin kuusi tai seitsemän. Kuljin jokin keppi kädessä Saimin perässä. Se osoitti minulle paikat. Tultiin takaisin: Sirkka oli paistamassa muurinpohjalettuja. Sitten mentiin saunaan. Savusaunaan.
Se oli vain paperitehtaan uskollisille työläisilleen avittama mökki. Se oli paratiisi.
Vaarini kuoli keuhkosyöpään 1981. Olin silloin alle kolmevuotias. Mummuni kuoli 1987: ensimmäiset hautajaiset, jotka muistan. Ville-vaari kuoli 1991: myöhemmin, minunkin jo ollessani aikuinen, äiti luonnehti sitä “sisältäpäin kastelluksi mieheksi”. Lähes kahdeksankymppiseksi sekin eli, ihana Ville-vaari, joka opetti minulle mato-ongen. Sirkka dementoitui, mutta eli pitkälle 2000-luvulle. Kiltti Hilja ja minulle tuntemattomammaksi jäänyt Iida porskuttivat hekin kunnioitettaviin elinvuosiin asti. Karjalan suurin humoristi, Saimi-täti, lapsuuteni kenties keskeisin vaikuttaja, kuoli vasta viime joulukuussa 97-vuotiaana.
Jumalauta mitä jengiä. Näiden sanavalmiiden
naisten perintö elää muun muassa äidissäni, joka on maailman sosiaalisin ja
maailman ihmisystävällisin hahmo. Äitini, jolla karjalainen sosiaalisuus ja
ihmisten auttaminen on niin veressä, että hän lähti maahanmuuttajien
perheystäväksi jo kauan ennen kuin kukaan oli edes kuullut perussuomalaisista,
ja joka käyttää nykyään suurimman osan vapaa-aikaansa mielenterveyspuolen
vapaaehtoistyössä. Äidissäni kun on aina ollut se puoli, että hän tykkää lähes
kaikista kohtaamistaan ihmisistä ja haluaa tehdä heille hyvää.
Olen siis voinut kokea olevani kahden hyväntekijän lapsi.
Minä yritän parhaani mukaan jatkaa tendenssiä.
Tekijä
Kirjoittajan blogikirjoitukset
Tekijä
Kirjoittajan blogikirjoitukset
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.