Viikon pakina: Operaatio "Kuntien kuohiminen"
Matti Vanhasen hallituksen ja johtavien puolueiden näkökulmasta meillä on kuntien osalta kaksi riesaa.
Ensiksikin on kunnallinen demokratia. Ja toiseksi ovat kuntalaisten tarpeet. Nämä siamilaiset kaksoset estävät kunnallisen toiminnan todellisen "vapauttamisen".
Kunnallisessa demokratiassa tavalliset tallaajat kuvittelevat tietävänsä jotain kunnan asioista ja tuppautuvat sekä päättämään että valvomaan päättäjiä.
Ne myös tykkäävät siitä, että kunta on niiden käsityskyvylle sopivan kokoinen, ja vastustavat kynsin hampain vapaan toiminnan tarpeita paremmin palvelevia kuntaliitoksia sekä kilpailuttamista ja yksityistämistä.
Ja ne kuntalaisten loputtomat tarpeet sitten. Asuntoja, joukkoliikennettä, lastentarhoja, kouluja, terveydenhuoltoa, vammais- ja mielenterveyspalveluja, liikuntapalveluja ja sen seitsemää hyvää vaaditaan. Yhtään ei ajatella, että millä rahalla.
Rahaa ei ole. Hallitus kun ei suostu palauttamaan kunnilta leikattuja valtionosuuksia, eivätkä johtavat puolueet suostu panemaan pääomatuloja kunnallisverolle.
Luulisi, että puolustuskyvyttömimpiä olisi helpointa rökittää – lapsia, vanhuksia, vammaisia ja mielenterveysongelmaisia! Mutta ei. Heti on mielenosoitusta ja lähetystöä liikkeellä, jos vähän yritetään leikata. Ja kunnalliseen demokratiaan vedotaan. Ollaan niin isäntää, niin isäntää.
o o o o o o o o o o o o o
Yksinkertaisinta hallituksen ja johtavien puolueiden näkökulmasta olisi seurata Pertti Vartian viitoittamaa tietä ja lopettaa koko kunnallinen demokratia, tai ainakin äänioikeus eläke- ja sosiaaliturvan varassa eläviltä.
Mutta se ei taida olla mahdollista. Eikä sekään, että vaan jatkettaisiin verilöylyä protesteista piittaamatta. Pitäähän ajatella tulevia vaalejakin.
Niinpä hallituksessa ja sen perustamassa valtiosihteerityöryhmässä lyötiin viisaat päät yhteen ja keksittiin EU:n ja sen Lissabonin strategian innoittamana kunta- ja palvelurakenneuudistus.
Sen avulla toivotaan päästävän eroon sekä kunnallisesta demokratiasta että "kestämättömän kalliista" kunnallisista palveluista vähin vastalausein.
Ettäkö miten uudistusta ajetaan läpi?
Ensiksikin, ihmisille uskotellaan, että vika on vanhentuneissa kuntarakenteissa, ei kuntien rahojen rosvoamisessa.
Toiseksi, ihmisille uskotellaan Risto Volasen tavoin, että "on pakko"; kuntaliitoksilla ja suuremmilla ylikunnallisilla kokonaisuuksilla saadaan säästöjä ja tehokkuutta.
Kolmanneksi, ihmisiä houkutellaan luopumaan "pieni on kaunista" -hörhöilystä ja omaksumaan urbaani näkemys, että lähipalvelut ovat junttilasta.
Herrojen ja rouvien näkökulmasta palkinto on yrittämisen arvoinen. Jos nimittäin päätöksenteko siirretään kauemmas kuntalaisista ylikunnalliselle tasolle, on helpompi tehdä kovia ratkaisuja ilman että koirat perään haukkuvat.
Suuremmat yhdenmukaistetut kunnalliset kokonaisuudet myös helpottavat kuin luonnostaan kilpailuttamista ja yksityistämistä sekä ylikansallisten firmojen tuloa kuntapalvelujen saaliinjaolle.
Eli näin vapaudutaan vihdoinkin kuntademokratian ja kuntapalvelujen ruinaajien kahleista.
EERO