VIIKON KOLUMNI: Onko meillä vaihtoehtoa
Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa ja erityisen vaikeaa se tuntuu olevan talouden alalla. Kapitalismin aisankannattajiksi asettuneilta porvarillisilta ns. taloustieteilijöiltä sitä ei voi odottaakaan, mutta myös marxilainen taloustutkimus näyttää ainakin kaukaa katsoen kyvyttömältä ennakoimaan tulevaisuutta. Toki tiedetään, että kapitalismissa nousukausi väistämättä joskus loppuu ja vaihtuu jonkin asteiseksi taantumaksi tai jopa lamaksi, mutta pystyykö kukaan näkemään, mitä taloudessa tapahtuu tulevan vuoden aikana? Tai lähikuukausina?
Kapitalismin pelastamiseksi puuhaavat nykyiseen romahdukseen osasyylliset valtioiden johtajat huikeita tukipaketteja, joiden maksajiksi lopulta joudumme me tavalliset työläiset, opiskelijat ja eläkeläiset. Rahaa syydetään toisille syyllisille eli pankeille ja oman maan teollisuusyrityksille, joiden talouskuplan kasvun aikana maksamista miljardiosingoista ei kysellä, missä veroparatiisissa ja kenen salaisella pankkitilillä nekin rahat piileskelevät?
Olisiko pankkitoiminta kansallistettava rahoitusomavaraisuuden turvaamiseksi ja keinottelun karsimiseksi? Mikä vaikutus olisi osakekauppojen saattamisella vaikka omaisuudensiirtoveron piiriin? Tai osinkotulojen ja työtulojen yhtäläisellä verottamisella?
* * *
Kun Sukarin ja Kakkosen hallitus pääministeri Vanhasen hiihtoretkellä saaman älynväläyksen seurauksena päätti siirtää osan yritystuista eläkeikäisten maksettavaksi, niin ay-johtajat moittivat vain sitä, että he eivät saaneet olla mukana sitä päätöstä tekemässä pyhän kolmikannan nimissä. Minkäänlaisista vastatoimista ei ole vakavissaan puhuttu. Ei muuten myöskään vastatoimista yritysten lomautuksille ja irtisanomisille.
Ay-johtajat ovat kuin sotapäälliköitä, jotka vihollisen juuttuessa suohon pidättäytyvät taistelutoimista ja sen sijaan vetävät vastustajaa kuivalle maalle ja auttavat sitä keräämään voimia, ennen kuin käyvät uuteen taisteluun. Työnantajat eivät tällaista jaloutta ole osoittaneet koskaan.
Miten me vastaamme työpaikoilla työnantajien sanelupäätöksiin ja ay-johtajien lepsuiluun? Onko palkankorotusten vaatiminen ainoa tai edes paras tapa puolustaa työntekijöitä? Onko työpaikan menettämisen pelossa tiivistettävä tahtia vai voiko kommunisti lyhennyttää omaa työaikaansa, jos se on todella ainoa keino välttää työtovereiden lomautukset ja irtisanomiset?
Olisiko taas kerran käynnistettävä keskustelu työajan pysyvästä lyhentämisestä kuuteen tuntiin vuorokaudessa? Miten elämisen laatu muuttuu, jos vapaa aika lisääntyy, mutta kulutukseen käytettävät varat vähenevät? Pitkään pätkätyöllistyneenä olen huomannut, että vähemmälläkin tavaramäärällä tulen toimeen omalle ajallekin olen keksinyt tarpeeksi tekemistä. Elämänlaatuni ei ole ainakaan huonontunut.
Jos kapitalismi saadaan vielä kangetuksi jaloilleen, edessämme on entistä kiivaamman kasvun kausi ja sen myötä entistä suurempi kupla – kestääkö luonto ja kestävätkö yhteiskunnat sitä? Voimmeko me omilla toimillamme vaikuttaa siihen, että tästä kriisistä lähdettäisiinkin siirtymään kohti sosialistista tuotantotapaa?
ARTO AHLAKORPI