AULIKKI OKSANEN – TAITEILIJA

Alkuperäinen kirjoittaja: TIMO KALLINEN

Voinee sanoa, että Aulikki Oksanen on omaperäisimpiä ja monipuolisimpia suomalaisia taiteilijoita. Ainakin vertailukohtia on vaikea keksiä. Oksanen tuli Helsingin Ylioppilasteatterin (YT) toimintaan mukaan sen huippukaudella 1960-luvun puolivälissä. Hän oli mukana tekemässä sekä Orvokki-kabareita että Lapualaisoopperaa, 1966, samana vuonna kun hänen esikoisromaaninsa Hevosen kuolema ilmestyi. Noista ajoista lähtien hän on esiintynyt luovana kykynä niin monella taiteen alalla, että olisi helpompaa luetella ne alat, joille Oksanen ei ole piirtänyt omaa jäljittelemätöntä jälkeänsä.

Hilpein ja hurmaavin

Oiva, tuore esimerkki tästä on Oksasen kuluneen syksyn alussa ilmestynyt "omaelämäkerta" Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (WSOY). Se on monen taiteen (jopa muutaman tieteen) verraton kollaasi ja samalla täysin tekijänsä näköinen. Käytyään kirjan läpi, siis ei vain luettuaan, vaan erikoisesti katseltuaan, on kerrankin helppo yhtyä teoksen takakannen puffitekstiin:

"Kotimaisen kirjallisuuden hilpein ja hurmaavin omaelämäkerta, huikea matka kirjailijan sielunmaisemaan, sukuperintöön ja Suomen kulttuurihistoriaan. Monitasoiset tekstit, valokuvat ja sarjakuvamaiset piirrokset kiehtovat kaiken ikäisiä lukijoita kuin unen ja toden rajoja rikkova elokuva."

Oksanen on ollut laulaja ja lauluntekijä, muun muassa koko joukko kaikkein kauneimpia suomalaisia rakkauslauluja, sarjakuva- ja pilapiirtäjä Kari Suomalaisen luokkaa, vaikka täysin omalla tavallaan, näyttelijä ja runoilija, romaani-, novelli-, näytelmä- ja lastenkirjailija ja monin ajoin taiteellaan ja puheenvuoroillaan merkittävä poliittinen osallistuja. Ikäpolvensa ja monen muunkin aikalaisen tärkeä omatunto ja mitä vielä?

Kaikki tämä vilahtelee Piispa Henrikin sormen sivuilla ratkiriemukkaalla tavalla. Oksanen tekee jälleen uusia aluevaltauksia kuten valokuvien käyttö ja suomalais-ugrilaisen kulttuuritradition erinomainen tuntemus, mutta kaiken tämän hän tekee kevyellä kädellä, hilpeästi. Juuri se onkin suvereeni osoitus taiteilijan lahjakkuudesta ja ammattitaidosta.

Isosisko ja pikkuveli

Ikänsä puolesta Aulikki Oksanen on meidän suurten ikäluokkien (syntyneet 1945-49) isosisko, me hänen pikkuveljensä (Isosisko ja pikkuveli-niminen oman aikansa kulttiteos ilmestyi 1973). Hän syntyi jatkosodan lopulla, heinäkuussa 1944, juuri niiden turhien taistojen aikana, joissa suomalaisiakin kaatui suotta Hitlerin armeijan aseistamana, kun sotarikollinen presidentti Risto Ryti oli henkilökohtaisesti lupautunut taistelemaan Hitlerin rinnalla viimeiseen mieheen niin sanotulla Ribbentropin sopimuksella. Näiden turhien taistojen varjolla on suomalaisten mieliä jälleen kerran militarisoitu koko kulunut vuosi Suurin suomalainen -äänestystä myöten.

Aulikki Oksasen elämä ja tuotanto on ollut tehokasta vastapropagandaa tällaiselle sotahulluudelle. Se tulee mainiosti esille myös Piispa Henrikin sormen sivuilta. Radikalisoitumisensa alkuvaiheista Oksanen vastaa siinä kysymykseensä "Mikä muu oli minulle tärkeää 60-luvulla?" omilla sanoillaan:

"Yhdistys 9 ja Marraskuun liike. E-pillerit ja Beatlesit. Hevosen kuolema. Kolmas maailma. Jyväskylän kesä ja Porvarillisen hegemonian seminaari. Suuri rakkaus. Rossin Gordon, joka lähti sinkkiarkussa kolmena kappaleena. Donskoi. Chagall. Lorca, Romm. Mutta kaikkein tärkein, omaan maailmankuvaani ratkaisevasti vaikuttanut tekijä oli Vietnamin sota ja osallistuminen sodanvastaisiin mielenosoituksiin 60-luvun loppupuolella." (Piispa Henrikin sormi s. 171, alunperin Lilli Riihirannan kokoamassa haastattelukirjassa Hyvinvointikakarat, 1982 s. 26)

Muinaiset juureni

Oksanen aloittaa kirjansa lennokkaalla kuvauksella muinaisista juuristaan. Se on satumaisen todellinen lentomatka obinugrilaiseen menneisyyteemme, jota vielä täydentää Osa 2 Isoäitini Atlantilla ja muu suomenpuoleinen sukuni. Kaikessa omalaatuisuudessaan Oksasen sukujuurten selvitys on jotenkin tuttua, läheltä koskettavaa, siinä käsitellään niitä varsinaisia suuria suomalaisia.

Tämä tuttuuden ja läheisyyden tunne vain kasvaa, kun hän siirtyy kuvaamaan oman elämänsä vaiheita. Oksasen vanhemmat olivat juuri sitä sukupolvea, jotka synnyttivät myös meidät suuret ikäluokat ja lapsuuden ja nuoruuden kokemukset viimeistään 1950-luvun alkupuolelta lähtien ovat jotenkin samansuuntaisia, vaikka tapahtuvatkin eri puolilla Suomea. Piispa Henrikin sormen voi periaatteessa selailla nopeastikin läpi, mutta toisaalta se jatkuvasti pysäyttää edes suurin piirtein samanikäisen palauttamaan mieleen omia muistojaan, vertailemaan niitä mielikuvituksellisen taiteilijan kokemuksiin. Luultavasti tällainen palautuminen omiin kokemuksiin koskee tässä tapauksessa lähes kaiken ikäisiä ja sehän on hyvän taiteen merkki. Se muotoutuu vain vastaanottajan kokemuksessa ja on siksi aina yksilöllistä.

Kuvat ja sanat, sanat ja kuvat

Oksasen muistelmateoksessa on kuvien ja sanojen yhdistäminen ainutlaatuista, toki tuttua myös hänen aikaisemmista teoksistaan. Sanat ja kuvat ovat usein täysin yhtä ja kokonaisuus samalla äärikonkreettinen ja hyvin surrealistinen. Menestyskirjansa Sinua, sinua rakastan, Kauneimmat rakkausrunot (WSOY 1998) esipuheessa Oksanen kirjoitti:

"Kun lauluistani koottu cd ilmestyi syksyllä 1997, joku ehdotti, että tekisin taas kuvia. Entä jos kuvittaisin kokoelman omia rakkausrunojani? Idea sytytti minut heti. [...] Piirroksista osa on originaaleja 60-luvulta, osa juuri tätä teosta varten syntyneitä. Kiitän kaikkia, jotka usuttivat minua piirtämään, myös pitkää kaamosta, jossa piileskeli uusia näkyjä."

Näin taiteilija kirjoitti siis viime vuosituhannen lopulla ja nyt uuden vuosituhannen alussa me saamme olla edelleen kiitollisia noille yllyttäjille, koska Oksasen runo- ja kuvasuoni on pulppuillut herkullisesti tähän omaelämäkertaan asti, missä on runsaasti aivan viime vuosina signeerattuja töitä. Ja varmaan pulppuaa jatkossakin.

Tietenkin tällaisessa teoksessa on paljon tuttua Aulikki Oksasta: linnut ja lentäminen, jotka ovat tämän kirjan eräänlainen perussävellaji, ovat olleet mukana hänen tuotannossaan alusta asti, samoin myyttinen suomalainen menneisyys viimeistään 80-luvulta lähtien. Se että taiteilija toistaa itseään omaelämäkerrassaan ei tietenkään ole synti, vaan päin vastoin huomattava ansio varsinkin kun se tehdään jälleen kerran niin yllättävällä tavalla.

Taidetta ja politiikkaa

Taiteellisten ansioidensa ohella - tai tarkemmin niiden vuoksi - on Piispa Henrikin sormella huomattava poliittinen painoarvonsa. Sen sodanvastaisuuteen jo viittasin, mutta teoksen ajankohtaisuus kumpuaa syvältä ja laajalta. Tässä suhteessa sen avainlukuja ovat Osa 4 Puhu minulle rakkaudesta eli kuvia 60-luvulta (s. 143-202), Osa 5 Maallisia lauluja eli 70-luvun luonnoksia (s. 203-246) ja Osan 6 Ilmojen kautta, lintujen tietä alku (s. 249-267), joka kuvaa eräänlaista ikuista oikeudenkäyntiä "uus-papualaisia" vastaan. Viekkaampaa vastausta tämänkin syksyn taistolaistaivasteluille on vaikea kuvitella.

Ensinnäkin Oksanen osoittaa hurmaavan elegantisti elimellisen jatkuvuuden 60-luvun kulttuuriradikalismin ja 70-luvun vasemmistolaisen joukkojärjestäytymisen välillä. Ja sen miksi eivät tuolloiset konservatiivit eivätkä nykyiset uusoikeistolaiset voi noita aikoja sietää, vaan heillä on jatkuva tarve mustamaalata keinolla millä hyvänsä aikakautta, jolloin "porvari nukkui huonosti". Varsinkin "taistolaisuuden" panetteluun on näiltä tahoilta ikuinen sosiaalinen tilaus, mistä kertovat monet tämänkin syksyn sepitteet.

Aulikki Oksanen ei kuulu takinkääntäjiin, vaan hän on taiteilija, joka on rehellinen menneisyydelleen ja ylpeäkin siitä. Ja osaa pitää lystiä sen kustannuksella. Hänen ei tarvitse vakuuttaa erehtymättömyyttään, sellaisia ihmisiä ei olekaan. On järjetöntä vaatia vasemmistolaisen vakaumuksen omaksunutta taiteilijaa murehtimaan aikoja, jolloin vasemmistonkin ääni tuli kunnolla kuuluville, vaikka puheet "uusista vaaran vuosista" 1970-luvulla ovat presidentti Mauno Koiviston osuvan, mutta ei jälkiviisaan sanonnan mukaan höpinää.

Kulttuuriradikalismin aarrelaatikko

Oksanen on ottanut mukaan Piispa Henrikin sormeen oman lyhyen kirjoituksensa Kenen joukoissa seisot?-laulutekstin synnystä, minkä hän laati alunperin muistikuvia ja Veikko Koivusalon valokuvia sisältäneeseen Pitkä 70-luku -kirjaan (TA-Tieto 2000). Se on hauska ja valaiseva kirjoitus ja kestää hyvin toisen painokerran. Myös usean muun Oksasen tunnetummista sekä poliittisista että rakkauslauluista syntytilanne saa kiinnostavaa taustaa tässä mainiossa muistelmateoksessa, mitä parempaa joulukirjaa vähänkin vasemmistolaisille ihmisille lienee vaikea löytää.

Se on niin vakuuttava, että jopa Helsingin Sanomat julkaisi siitä Suvi Aholan hyvin myönteisen ja lehden poliittisesta linjasta täysin poikkeavan arvostelun Oudon linnun vuosikymmenet, Aulikki Oksasen muistelmateos on suomalaisen kulttuuriradikalismin aarrelaatikko (HS 18.9.2004).