Pääkirjoitukset
Suomalaisen eliitin EU- ja Nato-propaganda on yhdistelmä ajattelun
köyhyyttä ja pikkuoveluutta. Sellaisena se on melkoista tavallisten
kansalaisten aliarvioimista.
Otetaan vaikka esimerkiksi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen
linjan väärentäminen Suomen ”historialliseksi peruspyrkimykseksi
länteen” ja uskottelu, että kun tie on nyt auki, niin ainoa
syy vastustaa sitoutumista ”länteen” voi olla vain jämähtäminen
kylmän sodan asetelmiin ja siihen liittyvä turha pelko.
Tai edelliselle sukua oleva sormi pystyssä saarnaus (jota Paavo
Lipponen harrasti viikko sitten Wienissä), jonka mukaan ”Suomelle
puolueettomuuspolitiikka on aina ollut väline kansallisten etujen turvaamiseen
eikä itsetarkoituksellista politiikkaa”, mikä pitää
sisällään uskottelun, että kansallisten etujen turvaaminen
vaatii nyt sekä puolueettomuus- että liittoutumattomuuspolitiikasta
luopumista.
Tai puhe EU:n ”puolustuksesta”, vaikka jokainen näkee,
ettei ”puolustuksella” tarkoiteta unionin tai sen jäsenmaiden
alueen puolustamista hyökkäystä vastaan vaan sotilaallista
toimintaa EU-alueen ulkopuolella.
Tai puhe turvatakuista, joiden sisällyttämisen tai pois jättämisen
EU:n perustuslaista uskotellaan ratkaisevan sen, muodostuuko EU:sta sotilaallinen
liitto vai ei.
Tai Suomen hallituksen urhoollinen taistelu EU:n mahdollista ”suljettua
puolustusydintä” vastaan, millä on tarkoitus luoda vaikutelma,
että se on ainoa kavahdettava asia, ja jos vain kaikki pääsevät
mukaan ”puolustukseen”, niin ongelmaa ei ole.
Tai uskottelu, että jos Suomi on jäsenenä sotilaalliseksi
liitoksi muuttuvassa EU:ssa, se ei joudu luopumaan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta,
kunhan unionille ei vain tule ”suljettua puolustusydintä”,
puolustusliiton kaltaisia turvatakuita eikä jokaisen jäsenmaan
velvollisuutta osallistua jokaiseen sotilasoperaatioon.
Tai luulottelu, että EU:n ”puolustuksen” luominen vähentää
unionin riippuvuutta USA:sta ja Natosta tai antaa unionille peräti
mahdollisuuden muodostua vastapainoksi USA-johtoiselle sotakoneelle.
Tai uskottelu, jonka mukaan EU:n ”puolustukseen” suostuminen
on Suomen eliitille riittävä ja viimeiseksi jäävä
askel, vaikka jokainen näkee samaisen eliitin samaan aikaan hinkuvan
myös Natoon ja todistelevan Nato-jäsenyyden luonnollisuutta ja
väistämättömyyttä.
Tai luulottelu, että vaikka EU:n perustuslaista ja ”puolustukseen”
mukaan menemisestä ei pidä järjestää kansanäänestystä,
niin Nato-jäsenyydestä kyllä varmaan järjestetään.
Tai uskottelu, jonka mukaan Euroopan vanhojen siirtomaavaltojen ja pääomapiirien
ohjastama EU turvaa sotilaallisella potentiaalillaan puolueettomasti ja
kaikkien parhaaksi rauhaa ja vakautta maailmalla sekä torjuu terrorismia,
vaikka kuinka näyttäisi siltä, että rikas maailman osa
puolustaa vain omia itsekkäitä etujaan ja että juuri sen
toiminta lietsoo terrorismia.
Viimeksi mainittuun asiaan muuten puuttui mielenkiintoisella tavalla
kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki kirjoituksessaan
19.10. Turun Sanomissa. Hän moitti Suomen lännettäjiä
nykyisen maailmantalouden ja -politiikan tilanteen analyysin puutteesta.
Patomäen mukaan länsi on USA:n johdolla palannut asteittain
kohti 1800-luvun ideaaleja ja käytäntöjä. Uusi oikeaoppinen
liberalistinen ideologia vaatii yhä puhtaampaa kapitalismia kaikkialle.
Samaan aikaan maailman henkeä kohti laskettu talouskasvu on käytännössä
pysähtynyt. Varsinkin USA on jo pitkään vienyt ongelmiaan
ulkopuolelle, muiden kannettavaksi.
”Sotilaalliseen toimintaan varustaudutaan kykenemättä
näkemään, miten oma toiminta on osaltaan tuottamassa kriisejä
ja uhkia. Perimmiltään rikkaat valmistautuvat omaisuutensa, etuoikeuksiensa
ja elämänsä puolustamiseen vaikka väkivalloin. Tästä
on kysymys myös Naton ja EU:n laajennetuissa turvallisuusopeissa.”
”Suomen ei pitäisi liittoutua sotilaallisesti sen enempää
EU:n kuin Naton kanssa. Mielipiteelläni ei ole mitään tekemistä
kylmän sodan oppien tai ’traditionalismin’ kanssa. Suomen turvallisuus
on kietoutunut koko maailman turvallisuuskehitykseen. Olennaista on ne skenaariot,
mitä 2000-luvun alun kehityksestä voidaan esittää”,
Patomäki tähdentää.
”Syvenevien kriisien skenaario vaikuttaa yhä todennäköisemmältä.
Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa myös taloudellista ja sotilaallista
katastrofia. Maailmantalouden kehitys on veitsenterällä ja monet
maapallon alueet ovat jo kauan eläneet pitkäaikaisen laskun tai
sortumisen seurausten keskellä.
Samaan aikaan lännen ja varsinkin Yhdysvaltain ulkopolitiikka on
tullut yhä yksipuolisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. EU yrittää
seurata perässä.
Yritykset rakentaa sotilaallista pakkovaltaa eivät takaa rauhaa.
Pikemminkin tämä on resepti monien konfliktien laajenemiselle
ja syvenemiselle. Suomen ei kuitenkaan tarvitse mennä mukaan tällaisiin
konflikteihin ja sotiin.”
Sotilaalliselle liittoutumispolitiikalle, asevarustelulle ja globaalin
poliittisen talouden status quon ylläpitämiselle on Patomäen
mukaan vaihtoehto. Vaihtoehtoisena tavoitteena on globaali turvallisuusyhteisö
ja globaali demokratisaatio. Niihin tähtäävien ”uudistusten
toteuttamiseen tarvitaan myös uskottavasti puolueettomia maita, jotka
voivat olla avainasemassa, kun rakennetaan laajoja reformikoalitioita valtioiden
ja globaalin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa”. (ES)
Helsingin Sanomat julkaisi 5. lokakuuta alun perin Financial Timesissa
ilmestyneen kirjailija ja esseisti Ian Buruman kirjoituksen otsikolla ”Kuinka
vasemmistosta tuli oikeisto”. Kirjoituksessa Buruma ihmettelee, miksi
vasemmistoälymystöltä on mahdoton saada vastausta kysymykseen,
mitä tehdä ihmisiä murhaaville diktaattoreille. Buruman mielestä
vasemmistolaisista on tullut nurkkakuntalaisia valittajia, jotka ovat kopioineet
USA:n vastaiset ajatuksensa 1930-luvun oikeistokonservatiiveilta.
Buruma ei ole maailmanpolitiikan asiantuntija. Hän sotkee kirjoituksessaan
monia asioita. Niin tietämätön hän ei kuitenkaan ole,
etteikö hän osaisi taitavasti yhteyksistään irrotettujen
sitaattien avulla solvata tiettyjä henkilöitä. Sattumalta
kaikki he, Gore Vidal, Tariq Ali, Arundhati Roy ja Harold Pinter, ovat vastustaneet
voimakkaasti USA:n hyökkäystä Irakiin.
Ja kuinka ollakaan, kirjoitus ilmestyi juuri silloin, kun kaikki USA:n
ja Britannian johtajien pääperustelut Irak-hyökkäykselle
olivat paljastuneet valheiksi ja kun nämä olivat hätäpäissään
tarrautuneet viimeiseen oljenkorteen, ”moraaliseen” perusteluun
eli siihen, että hyökkäys oli kuitenkin oikeutettu irakilaisten
vapauttamiseksi Saddam Husseinin julmasta diktatuurista.
Vaikka unohdettaisiin USA:n osallisuus Saddamin ja muiden diktaattorien
julmuuksiin, USA:n ”humanitaarisen” hyökkäyspolitiikan
valikoivuus ja sen todelliset rumat syyt, hävitetyn Jugoslavian sekä
katastrofaalisessa tilassa olevien Afganistanin ja Irakin nykytodellisuus
vastaa osaltaan Buruman väitteisiin.
Humanitaariset interventiot eivät ole aina ja kaikissa tilanteissa
pois suljettuja. Mutta imperialistisen suurvallan valikoivina, itsekkäille
tavoitteille alistettuina, yksipuolisina, kansainvälistä oikeutta
ja YK:n peruskirjaa rikkovina interventiot johtavat useimmiten vain entistä
suurempiin vääryyksiin, kärsimyksiin ja uhreihin. Ja kiihdyttävät
terrorismia.
Se mitä Buruma esittää on itse asiassa vain ”kultturellimpi”
versio USA:n uuskonservatiivisten haukkojen opista, joka perustuu USA:n
globaaliin herruuteen, ”ennaltaehkäiseviin iskuihin” sekä
USA:n mielen mukaisen järjestyksen viemiseen tulella ja raudalla ”maailman
pimeimpiin kolkkiin”. Opin henkinen isä on nietzscheläis-fasistinen
filosofi Leo Strauss. (ES)
