Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

”Mikään ei muutu”, kommentoi toimittaja Leif Salmén
eduskuntavaalien jälkeistä tilannetta tv-haastattelussa pari viikkoa
sitten. No, muuttuihan sentään hallituksen kokoonpano, osin kasvotkin.
Mutta mitenkäpä hallituksen politiikka voisi merkittävästi
muuttua, kun SDP:n ja keskustan linjoissa ei ole mainittavia eroja ja kun
hallitukset lähinnä vain hallinnoivat suurpääoman linnakkeissa
sekä EU:ssa ja muissa ylikansallisissa instituutioissa sementoitua
uusliberalistista politiikkaa.

Hallituksilla on toki jonkin verran liikkumavaraa, jos ne sitä käyttävät.
Ja hallituspuolueiden on kansan takia pakko yrittää osoittaa,
että annetuilla vaalilupauksillakin on jokin arvo. Niinpä Anneli
Jäätteenmäen uuden hallituksenkin ohjelman pohjana oleva
sama vanha uusliberalistinen linja on kuorrutettu erilaisilla hyvillä
pyrkimyksillä, enimmäkseen epämääräisessä
muodossa ”selvitetään”, ”tutkitaan”, ”valmistellaan”,
”kehitetään” ja ”edistetään”.

Jos hallitukset olisivat edes vähäisessä määrin
toteuttaneet sen, mikä hallitusohjelmissa on ollut hyvää,
Suomi olisi koko lailla toisenlainen maa. Mutta hallitusohjelmiin pätee
se, että siihen mikä niissä on hyvää, ei ole luottamista,
ja sen mikä niissä on kielteistä, voi olettaa toteutuvan
110-prosenttisesti.

Jäätteenmäen hallituksen mammuttimaisessa ohjelmassa kielteistä,
raakaa faktaa on muun muassa tiukka menoraami, joka tarkoittaa käytännössä
valtion osuuden supistumista kansantaloudessa. Raami vie pohjan ohjelmassa
annetuilta lupauksilta parantaa työllisyyttä, peruspalveluja,
toimeentuloturvaa ja alueellista kehitystä.

Raakaa faktaa on myös se, ettei tälläkään hallituksella
ole aktiivista politiikkaa työttömyyden vähentämiseksi.
Työllisyyspolitiikassa nojataan yksipuolisesti markkinoihin ja talouskasvuun
ja edellytetään työllisyyden kannalta myrkyksi osoittautuneen
matalatasoisen tupo-linjan jatkamista.

Raakaa faktaa on niinikään toimeentulotuen ja työttömyysturvan
parantamistarpeen sivuuttaminen ja eteneminen työttömyysturvan
vastikkeellisuuden suuntaan.

Raakaa faktaa on myös rikkaita suosiva ja köyhiä sorsiva
verolinja työllisyyden ja peruspalvelujen kustannuksella.

Raakaa faktaa on yksityistämispolitiikan jatkaminen ja palvelujen
alistaminen yhä laajemmin maailmankaupan ”vapauttamiselle”.

Ja raakaa faktaa ohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittisessa osassa on
oven jättäminen auki Natolle ja euroarmeijalle, USA:ta ja Natoa
lipova ”transatlanttisen yhteistyön edistäminen”, asemenojen
kasvattaminen ja EU:n liittovaltiokehityksen tukeminen.

Sen tosiasian peittämiseksi, että tähänastisen politiikan
suuntaa ei aiota muuttaa, kansalle onkin tarjottu sirkushuveja: Paavo Lipposen
prinsessanherkkää oikkuilua ja ministeritarjokkaiden pudotuspeliä.

Ja onhan se jännittävää spekuloida, miksi Lipponen
ja kaiken lisäksi myös SDP:n puoluesihteeri Eero Heinäluoma
jättäytyivät tämän hallituksen ulkopuolelle. Onko
tarkoitus pohjustaa sitä, että hallituksen taival päättyy
sisäisiin vaikeuksiin ja ennenaikaisiin vaaleihin? Viimeistään
sen jälkeen, kun ”mauri on tehnyt tehtävänsä”
eli keskustalainen kuntaministeri on hoitanut kunnat uuteen uskoon, keskustalainen
maatalousministeri ottanut niskoilleen EU:n laajentumisesta ja maatalousuudistuksesta
koituvan taakan ja keskustalainen puolustusministeri sotkeutunut sotilasliittoasioihin?
Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että Lipponen odottaa korkeaa
virkaa EU:sta ja Heinäluomaa pidetään puhtaana hallitusrasitteista
SDP:n tulevaa puheenjohtajan valintaa varten? (ES)

Saddam Husseinin hallinto on kaatunut. Harva suree sitä. Sitäkin
enemmän surraan raa’an sotilaallisen väkivallan voittokulkua,
irakilaisten kärsimyksiä, Irakin joutumista miehitysvallan alle
ja imperialismin riemujuhlan myöhempiä seurauksia.

Missään vaiheessa ne, jotka vastustivat USA:n ja sen liittolaisten
hyökkäystä Irakiin, eivät olleet tällä kannalla
Saddamin hallinnon tähden. He vain katsoivat, ettei sota – puhumattakaan
laittomasta ja valheellisin perustein käytävästä hyökkäyssodasta
– voi tuoda mitään hyvää Irakin kansalle, Lähi-idän
alueelle eikä maailmalle. He arvioivat, että hyökkäys
Irakiin avaa Pandoran lippaan ja että tämä sota on vain alkua
uusille verenvuodatuksille.

Sodan vastustajat olivat oikeassa. Sen teurastuksen ja hävityksen
tulos, mitä sotapoliitikot kutsuvat pöyhkeästi Irakin vapauttamiseksi,
ei muuta miksikään arviota, että tämä sota oli
laiton, epäoikeutettu ja rikollinen sota. Laiton, koska se rikkoi YK:n
peruskirjaa. Epäoikeutettu, koska mitään todellista sodan
syytä ei ollut olemassa ja koska kaikkiin keinoihin konfliktin rauhanomaiseksi
ratkaisemiseksi ei turvauduttu, vaan niistä nimenomaan kieltäydyttiin.
Rikollinen, koska se laittomana ja epäoikeutettuna hyökkäyssotana
oli Nürnbergin päätösten mukainen kansainvälinen
sotarikos ja sen kuluessa syyllistyttiin uusiin, törkeisiin sotarikoksiin.

Sodan vastustajat olivat oikeassa. Saddamin kaataminen – sitä paitsi
sivutuote, ei päätavoite – ei oikeuttanut keinoja, rikollista
hyökkäyssotaa, viattomien siviilien tappamista ja rampauttamista,
infrastruktuurin tuhoamista, ympäristön myrkyttämistä,
kulttuuriaarteiden hävittämistä. Ihmisuhrit merkitsevät
painajaista kymmenille tuhansille perheille. Hengissä selvinneiden
ja traumatisoitujen osalta sota ei tule koskaan päättymään.

Rypälepommien, napalmin, bunkkerinsärkijäpommien ja köyhdytetyn
uraanin käyttämistä sekä journalistien ilmiselvästi
laskelmoitua tappamista ei myöskään voida koskaan oikeuttaa.

Oma lukunsa on Irakin miehittäminen. USA aikoo YK:sta tai mistään
muustakaan piittaamatta pystyttää Irakiin oman miehityshallintonsa
ja tehdä Irakista täysin yksityistetyn, ulkomaalaisten omistaman
maan. Mutta irakilaiset ovat jo selvästi ilmaisseet, että he haluavat
miehitysjoukkojen häipyvän nopeasti sinne mistä ovat tulleetkin.
He eivät halua vieraiden komentavan heitä ja ryöstävän
heidän öljyään. Bagdadissa, Nasirijassa ja Mosulissa
on jo ollut USA:n vastaisia mielenosoituksia. Mosulissa amerikkalaiset sotilaat
avasivat tulen kohti mielenosoittajia tappaen ainakin 12 ja haavoittaen
noin sataa ihmistä. Sodan voittaminen tulee osoittautumaan paljon helpommaksi
kuin rauhan voittaminen.

Sodan vastustajat olivat oikeassa siinäkin, että Irak on vain
alkua uusille aggressioille ja murhenäytelmille. Seuraavana kohteena
näyttää selvästikin olevan Syyria, joka on nyt joutunut
kolmen vihamielisen sotilasmahdin, USA:n, Israelin ja Turkin ympäröimäksi.
USA esittää lähes päivittäin yhä uusia syytöksiä
Syyriaa vastaan. Paitsi Irakin auttamisesta ja turvapaikan antamisesta Saddamin
hallinnon jäsenille Syyriaa syytetään joukkotuhoaseiden kehittämisestä.
Todisteista viis. Ja jäähän joka tapauksessa jäljelle
se aggression perustelu, että Syyriakaan ei ole USA:n mielen mukainen
demokratia.

Sodan ensimmäinen uhri oli ja on edelleen totuus. Totuus on peitetty
euforiaan, voitonuhoon ja valheisiin. Tehtävänä on paljastaa
totuus. Se on sodanvastaisen liikkeen jatkon ja uusien aggressioiden estämisen
kannalta olennaisen tärkeää. (ES)