Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Kunnatkin voivat saada suojelupoliisilta tarvittaessa turvallisuusselvityksen
työnhakijastaan tai -tekijästään. Oikeusministeriö
on tekemässä tällaista lisäystä niin sanotun Tarastin
toimikunnan lakiesitykseen.

Hallintoneuvos Lauri Tarastin johtama toimikunta on esittänyt, että
turvallisuusselvitystä voisivat pyytää lähinnä
valtion viranomainen ja liikelaitos sekä yksityinen yhteisö ja
säätiö. Nyt siis listaan ollaan lisäämässä
kunnat. Selvitysten tekemisestä päättäisi suojelupoliisi.
Eduskuntaan lakiesitys voi tulla jo helmikuun aikana.

Uudet selvitykset korvaisivat nykyiset työntekijöitä koskevat
supon luotettavuuslausunnot, joita supo antoi viime vuonna runsaat 8 000.
Vuoden 1998 jälkeen tällaisia lausuntoja on voitu antaa myös
kansainvälisille järjestöille. Supon lisäksi lausuntoja
ovat voineet antaa pääesikunta ja paikallispoliisi. Nämä
yhdessä tekivät 1999 kaikkiaan noin 40 000 taustaselvitystä.

Jo nyt eduskunnan työ- ja tasa-arvovaliokunnassa on lakiesitys työelämän
tietosuojasta. Sen mukaan työnantaja saisi kerätä ja tallentaa
vain niitä työntekijän, virkamiehen tai työnhakijan
henkilötietoja, jotka ovat välittömästi tarpeen työsuhteen
kannalta. Rajausta voi tulkita väljästi. Mikä kaikki on ”välittömästi
tarpeen työsuhteen kannalta”?

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio tuskaileekin, ”unohtuukohan tässä
ihminen, työnhakija, työntekijä tai viranhaltija”. Hänen
mukaansa työelämän tietosuojaa koskeva lakiesitys korostaa,
että tietojen on oltava työnantajalle tarpeellisia. Tarastin toimikunta
taas lähtee siitä, että supolla on oikeus antaa turvallisuusselvityksiä.

Turvallisuusselvityksiä koskevaa lakiesitystä mainostetaan
askeleeksi avoimeen suuntaan muun muassa sillä perusteella, että
vastedes henkilö saisi tietyin rajoituksin tietää itseään
koskevan selvityksen sisällöstä ennen kuin työnantaja
tekee päätöksensä.

Tällainen oikeus voi kuitenkin jäädä kuvitteelliseksi.
Tietääkö esimerkiksi työnhakija, että hänestä
on pyydetty selvitys ja älyääkö hän tiukata siitä
tietoja? Saako hän sen nähtäväkseen kirjallisena? Nähtävästi
ei saa. Mitä ovat ”tietyt rajoitukset” ja mitä tietoja
selvityksen sisällöstä ei kerrota?

Lakiesitys puetaan viattomuuden kaapuun: henkilön rikostausta ja
joissakin tapauksissa rasistiset asenteethan tässä vain halutaan
selvittää. Näinköhän vain? Entä yhteiskunnalliset
mielipiteet ja poliittiset vakaumukset? Ovatko ne muka nyt lakanneet työnantajia
kiinnostamasta, kun ne vuosikymmeniä ovat olleet kiinnostuksen pääkohde?

Olisikohan liian rankkaa väittää, että EU-lakiharmonisoinnin
tietä ollaan nyt oikeussuojahymistelystä huolimatta etenemässä
kohti EU-poliisivaltiota? (ES)

Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi on ilman muuta
vaarallinen. Se näyttää valinnalta sodan tai vähintään
”matalan tason konfliktin” jatkumisen puolesta rauhanprosessia
vastaan. On shokeeraavaa, että juuri Sharon, jonka provokaatio temppelivuorella
laukaisi viimeaikaisen väkivallan, joka on vastuussa Libanonin sodan
teurastuksista ja joka on johdonmukaisesti vastustanut rauhanprosessia,
on nyt uusi pääministeri.

Vaalissa hävinnyt Ehud Barak kantaa osavastuun Sharonin valinnasta,
sillä hän pohjusti ”sharonilaisittain” toimimalla nykyisen
kriisin, jota Sharon saattoi käyttää hyväkseen. Barak
kaatui näin toimimalla itse kaivamaansa kuoppaan.

Sharonin saamaa valtakirjaa heikentää harvinaisen alhainen
äänestysprosentti. Suuri osa Israelin arabeista ja edistyksellisistä
voimista boikotoi vaaleja, koska valittavana oli vain ”huono”
ja ”vielä huonompi”.

Israelin vahva kommunistinen puolue kehotti protestoimaan aktiivisesti
äänestämällä ja jättämällä
tyhjän lipun. Puolue perusteli kehotusta toteamalla, että tyhjä
lippu on protesti palestiinalaisalueiden saartoa ja sortoa vastaan, kansallista
syrjintää ja köyhyyden pahenemista vastaan. Se on ääni
nykyisen, pääministerin suoraan vaaliin perustuvan vaalijärjestelmän
kumoamiseksi ja rauhaan pyrkimiseksi vaihtoehtona siirtokunnille, sorrolle
ja miehityspolitiikalle.

Kommunistinen puolue arvioi, että mikään nyt valittava
hallitus ei kestä kauan ja että lähitulevaisuudessa järjestetään
uudet vaalit. Siksi on välttämätöntä nyt työskennellä
juutalaisten ja arabien yhteisymmärryksen ja rauhan puolesta. Sen olennainen
osa on itsenäisen Palestiinan valtion perustaminen, pääkaupunkinaan
Itä-Jerusalem. Siirtokunnat on purettava ja palestiinalaispakolaisten
oikeudet turvattava YK:n päätösten mukaisesti.

Palestiinalaisten johto julisti ensikommenteissaan ”kunnioittavansa
Israelin kansan valintaa” ja toivovansa rauhanprosessin jatkuvan. Taktiikka
on lohduttomassa tilanteessa ymmärrettävä. Vaihtoehtona olisi
julistaa kaikki toivo menetetyksi ja päästää helvetti
valloilleen.

Rauhanprosessin alulle pannut ja sittemmin ääriainesten murhaama
Jidzhak Rabin oli hänkin vanha sotahaukka. Myös Ehud Barak oli
ennen kaikkea sotilas. Ehkäpä palestiinalaispiireissä elää
hento toivo siitä, että sotahaukka Sharonista voisi vahvan valtuutuksen
turvin tulla uusi Rabin. Nyt se ei kyllä tunnu todennäköiseltä.
(ES)

Vasemmistoliiton puheenjohtaja, toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne
Siimes on surullinen esimerkki poliitikosta, joka myönteisen imagonsa
varjolla tyrii kaikki häneen asetetut odotukset, saa paljon pahaa aikaan
ja vie puoluettaan oikealle kuin pässiä narusta.

Siimeksen puheenjohtaja- ja ministerikausi on merkinnyt uusliberalistisen,
oikeistolaisen linjan vakiintumista vasemmistoliiton linjaksi. Siimes on
yhtenä innokkaimmista hyväksynyt hallituksen kovan politiikan
ja saarnannut sen mukaista oppia puolueensa kentälle. Hallituksen ulko-
ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan jäsenenä hän on täysin
rinnoin allekirjoittanut myös hallituksen EU:n liittovaltioistumista
ja militarisointia myötäilevät linjaukset.

Omalla ministeritoimialallaan Siimes on kulkenut yhdeltä katastrofin
rauniolta toiselle.

Asuntoministeri Siimeksen aikana hallitus ei ole tehnyt ainuttakaan toimenpidettä
asumisen hinnan alentamiseksi ja asuntokurjuuden helpottamiseksi. Siimeksen
toteutumattomat ideatkin ovat olleet kyseenalaisia.

Siimeksen näyttävin ansio on kaikkea sosiaalista ja vasemmistolaista
sekä köyhiä halveksivan Björn Wahlroosin ostaminen veronmaksajien
rahoilla uuden finanssitavaratalon Sampo-Leonian pääjohtajaksi.
Johtoon piti saada ”osaamista, ammattitaitoa ja sitoutumista”,
sanoi Siimes.

Pääomaliikkeiden verottamista selvittämään Siimes
asetti uusliberalistisista luupäistä koostuvan työryhmän,
jonka hän etukäteen tiesi — ja tiettävästi kertoikin
— tyrmäävän Tobinin veron. Siimeksen jäljiltä
Tobinin vero olisi haudattu hiljaisuudessa, elleivät kansalaisliikkeet
olisi nostaneet äläkkää ja tehneet vastaselvitystä.

Onhan näitä Siimeksen ”ansioita” muitakin, mutta
riittäköön. Siimes on todellinen vasemmistovajeen henkilöitymä
Suomen politiikassa. Mitähän vielä vasemmistoliitto on Siimes-imagosta
valmis maksamaan? (ES)