Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja: &Nbsp;

Suomen vasemmistopuolueet juhlivat tässä kuussa sata vuotta
sitten pidettyä vanhan työväenpuolueen Forssan kokousta,
SKP myös perustamisensa 85-vuotisvuotispäivää. Samalla
kukin puolueista yrittää julistautua vanhan työväenpuolueen
ja Forssan ohjelman perilliseksi.

Kilpailu Forssan perinnöstä on luonnollista, eikä siinä
pitäisi olla mitään moitittavaa. Mutta tietysti Demarin kolumnisti
Aimo Kairamo on toista mieltä. Hän lyö (Kansan Uutiset 12.8.)
historiallisessa katsannossa kommunistista liikettä ja sitä kautta
naljailee myös ”väärässä paikassa” juhlivalle
vasemmistoliitolle. Näin siitä huolimatta, että vasemmistoliitto
tekee parhaansa sanoutuakseen irti Forssan luokkataistelulinjasta ja ollakseen
mahdollisimman paljon nykyisen SDP:n kaltainen, ”ottaa vauhtia sosialidemokratiasta”,
kuten Kairamo vitsailee. Nykyistä SKP:tä Kairamo välttää
mainitsemasta.

”Forssassa hyväksyttiin sosialidemokraattinen ohjelma, jolla
ei ole mitään tekemistä kommunismin ja kansandemokratian
kanssa”, Kairamo sanoo ja muistuttaa, että Forssan kokouksen jälkeen
vanha työväenpuolue muutti nimensä sosialidemokraattiseksi
puolueeksi. ”Forssan kokous lähti seuraamaan länsimaista
sosialidemokratiaa.” ”Kommunistit irtautuivat puolueesta 1918
ja sanoutuivat irti Forssan kokouksen perinnöstä.”

Oikaisuja.

Ensinnäkin, Forssan ohjelmalla on paljonkin tekemistä kommunismin
kanssa, nimittäin marxilaisuus ja sosialismi. Kansandemokratia oli
puoli vuosisataa myöhempi ilmiö, jota on turha tähän
sotkea.

Toiseksi, noihin aikoihin lähestulkoon kaikki eurooppalaiset marxilaiset
luokkataistelupuolueet, muun muassa Venäjän bolshevikkipuolue,
olivat nimeltään sosialidemokraattisia puolueita. Suomen vanha
työväenpuoluekin otti tuon nimen nimenomaan alleviivatakseen sosialistisuuttaan.

Kolmanneksi, oikeistososialidemokraattiset johtajat kehittivät termin
”länsimainen sosialidemokratia” vasta paljon Forssaa myöhemmin.
Termi oli peitenimi heidän irtautumiselleen entiseltä luokkalinjalta
ja tosiasiallisesti uuden reformistisen ja luokkayhteistyöhön
porvariston kanssa suuntautuneen työväenliikkeen haaran perustamiselle.
Termillä haluttiin myös vallanpitäjien mieliksi vetää
jyrkkä raja vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen.

Neljänneksi, kommunistit eivät irtautuneet vanhasta sos.dem.
puolueesta 1918. Vanha sos.dem. puolue tosiasiallisesti tuhoutui ja lakkasi
olemasta työväenvallankumouksen ja luokkasodan tappion myötä.
Ennen SKP:n perustamista elokuussa 1918 ei ollut moneen kuukauteen olemassa
mitään suomalaista työväenpuoluetta. SKP:tä olivat
perustamassa monet vanhan sos.dem. puolueen johtohenkilöt ja punaiset
taistelijat.

Vanhan sos.dem. puolueen linjaa vastustaneet oikeistoainekset Väinö
Tannerin johdolla kylläkin kaappasivat jo keväästä 1918
lähtien yhteistyössä valkoisten ja saksalaisten miehittäjien
kanssa haltuunsa vanhan puolueen omaisuuden. Saksalaiset lentokoneet levittivät
Helsinkiä puolustaneiden työläisten niskaan oikeistoainesten
julistusta, jossa sanouduttiin jyrkästi irti vanhan sos.dem. puolueen
linjasta, kohdistettiin sen johtoon ja ase kädessä taistelleisiin
työläisiin parjausryöppy sekä kehotettiin työläisiä
siirtymään ”länsimaisen sosialidemokratian menettelytapoihin”
ja ”yhteiskuntaluokkien väliseen kompromissiin”. Sieltä
se tuli se ”länsimainen sosialidemokratia”, miehittäjien
lentokoneista.

Neljä kuukautta SKP:n perustamisen jälkeen, joulukuussa 1918,
oikeistoainekset sitten pitivät voittajien suojeluksessa niin sanotun
sosialidemokraattisen puolueen ylimääräisen edustajakokouksen.
Työläisten harhauttamiseksi oikeistoryhmä julisti, että
kyse oli vanhan sos.dem. puolueen toiminnan jatkamisesta.

Viidenneksi, kommunistit eivät sanoutuneet irti Forssan perinnöstä,
vaan pitivät kiinni ja kehittivät kaikkea sitä mikä
vanhassa sos.dem. puolueessa ja Forssan ohjelmassa oli parasta, siis sosialistista,
luokkataisteluhenkistä ja internationalistista. Se, että kommunisteilla
oli alkuvaiheen penikkatautinsa ja että he arvostelivat vanhan puolueen
ja Forssan ohjelman todellisia puolinaisuuksia ja puutteellisuuksia, on
toinen asia. Sitä vastoin ”uuden” sos.dem. puolueen oikeistojohtajat
käänsivät käytännössä selkänsä
Forssan perinnölle. Oli puolueen työläisjäsenten ja
K.H. Wiikin kaltaisten marxilaisten ansio, että perintöä
ei uskallettu hylätä räikeästi eikä nopeasti.

Mennyt on mennyttä, eikä siihen vedoten ole tarkoitus paheksua
sitä, että muutkin kuin SKP juhlivat Forssaa. Kilpailua Forssan
perinnöstä ei ratkaise menneisyys, vaan kunkin puolueen nykyinen
linja, se miten kukin Forssan ohjelmasta kumpuaviin ”kilpailukysymyksiin”
sanoin ja teoin vastaa: Perustuuko ajattelunne ja toimintanne marxilaisuuteen
ja sen kehittämiseen? Oletteko luokkataistelun ja työväen
luokkaetujen kannalla? Vastustatteko ”tarmokkaasti kaikkea luokkavastakohtien
himmentämistä sekä työntekijäin käyttämistä
porvarillisten puolueiden hyväksi”? Oletteko kansainvälisyyden
kannalla ja uusliberalistista globalismia vastaan? Pyrittekö suurtuotantovälineiden
siirtämiseen yksityisomistuksesta kansan omistukseen? Vastustatteko
yksityistämistä? Onko tavoitteenanne valtiollisen vallan valloittaminen
keinona taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi? Onko päämääränne
sosialismi ja kommunismi? (ES)

Pääministeri Matti Vanhanen piti 4.8. keskustelualustuksen
EU:n seuraavaa perussopimusta valmistelleen konventin työstä.
Alustus oli paikoin pyöreä, turhan kohtelias ja kaunistelevakin.
Mutta samalla Vanhanen muistutti, että ”konventin lopputulos ei
vastaa Suomen tavoitteita kaikilta osiltaan”, ja esitteli artiklajärjestyksessä
tukun kohtia, ”joita tulee miettiä tarkasti ennen hallitusten
välisen konferenssin alkamista”.

Vanhanen moitti unionin toimivallan käyttöalan venyttämistä
uusille aloille ns. joustavuuslausekkeella. Jaettua toimivaltaa koskevan
kohdan osalta Vanhanen huomautti, ettei Suomella ole aikomustakaan antaa
esimerkiksi kaikkia energiapolitiikan asioita yhteiseen päätöksentekoon.
Määräystä jäsenvaltioiden talouspolitiikan yhteensovittamisesta
hän piti tavattoman kategorisena ja totesi, ettei tällaista tehtävää
löydy toimivaltaluokista.

Kriittisiä huomautuksia Vanhasella oli myös EU-parlamentin
paikkajaosta päättämistä, Eurooppa-neuvoston uusien
virkojen perustamista, ministerineuvostojen kokoonpanoa ja työskentelyä
sekä komission jäsenten valintaa koskevien esitysten suhteen.

Määräenemmistön määräytymistä
koskevaa uutta laskutapaa Vanhanen piti pienten valtioiden kannalta heikennyksenä
nykyiseen. Hän ilmaisi myös varovasti kielteisen kannan määräenemmistöpäätöksenteon
alan laajentamiseen unionin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien esitysten,
kuten halukkaiden läheisemmän puolustusyhteistyön, sitä
koskevan julistuksen ja keskinäisten turvatakuiden osalta Vanhanen
vältti ottamasta kantaa esitetyn järjestelmän toimivuuteen
tai hyväksyttävyyteen yleensä. Hän kysyi vain, että
kun Naton jäsenillä on jo keskinäiset turvatakuut, niin mitä
uutta se niille tuo ja miten tässä yhteydessä järjestetään
sotilasliittoon kuulumattomien maiden turvatakuut, jos ne ilmoittautuvat
mukaan julistukseen. Esitetyn ns. rakenneyhteistyön hän sanoi
jakavan kriisinhallintatoiminnan väkisin kahtia ja merkitsevän
suljettua yhteistyötä, mitä Suomi ei ole kannattanut.

Lisäksi Vanhanen arvosteli eräitä muita esityksiä.
Sopimusluonnoksen julkisia palveluja koskevaan vaaralliseen kohtaan hän
ei puuttunut.

Kaikessa varovaisuudessaan Vanhasenkin kritiikki osoittaa, että
EU:n perustuslakiesitys on tuomassa suuria, pääosin kielteisiä
muutoksia ja että se on alistettava kansanäänestykseen. (ES)