Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Yhdysvaltojen hyökkäyksessä Irakiin on kaksi puolta.

Ensimmäinen ja pahin on tietenkin se, mitä suunnattomia kärsimyksiä
USA:n ja sen joidenkin harvojen ”liittolaisten” sotatoimet aiheuttavat
irakilaisille ihmisille – ei suinkaan vain maataan puolustavan armeijan
sotilaille – vaan ennen kaikkea siviiliväestölle – naisille, miehille,
lapsille, vanhuksille – kuolleina, loukkaantuneina, vammautuneina, asunnottomina,
sairastuneina, nälkiintyneinä, toimeentulonsa menettäneinä
– sekä maan infrastruktuurin sekä luonnonrikkauksien – asuntojen,
muiden rakennusten, sairaaloiden, koulujen, päiväkotien, tehtaiden,
siltojen, öljylähteiden – tuhoutumisena ja mahdollisesti koko
järjestäytyneen yhteiskuntarakenteen luhistumisena.

Näiden uhrien lukumäärä – valtavien sotilastappioiden
lisäksi – lasketaan jo sadoissa tuhansissa ellei peräti miljoonissa.
Päälle tulee vielä se mitä mahdollisesti tapahtuu Irakin
aiotun miehityksen alettua, jos maan lukuisten kansan- ja etnisten ryhmien
sekä uskonnollisten haarojen välille puhkeaa aseellista valtataistelua,
jonka seurauksena Irakin valtiollinen rakenne saattaa jopa hajota.

Sodan toinen, maailman kansainvälispoliittiselle tilanteelle lähes
yhtä vakava puoli on kuitenkin sitten se, mitä hyökkäys
kertoo maapallomme tämän hetken ainoasta supervallasta ja maailman
selvästi rikkaimmasta valtiosta Yhdysvalloista – ja ennen kaikkea sen
nykyisestä valtaa pitävästä hallinnosta, presidentti
George W. Bushin hallituksesta.

Ennennäkemättömän laajan ja yksimielisen muun maailman
yleisen mielipiteen varoituksista piittaamatta Bushin hallinto lähti
jääräpäisesti toteuttamaan jo kauan sitten julkituomansa
hyökkäysaikeen, vaikka sen oikeutuksen torjujien joukossa ei suinkaan
ole ollut pelkästään ”idealisteiksi” syytettyjä,
tavallisia ihmisiä edustavia kansalaisjärjestöjä ja
muita -piirejä, vaan tällä kertaa korostetun paljon varsin
arvovaltaisia tahoja aina YK:n korkeimpia virkailijoita, merkittävien
ja suurtenkin EU-maiden valtionpäämiehiä ja muuta korkeinta
poliittista johtoa, sotilasasiantuntijoita, tutkijoita, tiedemiehiä,
taiteen ja viihteen arvostettuja edustajia myöten.

Onhan melko poikkeuksellista jo se, että sellaistenkin maiden kuin
Ranskan ja Saksan ylin poliittinen johto on koko ajan puhunut nimenomaan
tätä sotaseikkailua vastaan. Lähes ainoan merkittävämmän
poikkeuksen muodostaa Iso-Britannia, jonka hyökkäykseen lähes
innokkaimmin kiihkoillut pääministeri Tony Blair kyllä totisesti
antaa aivan uuden merkityksen puolueensa nimelle, joka sattuu olemaan

Työväenpuolue

.
Toisaalta eräät Blairin omat ministeritkään eivät
suostuneet olemaan mukana tässä sotahankkeessa vaan erosivat tehtävistään,
mikä sekin lienee melko ainutlaatuinen osoitus siitä vastustuksesta,
mitä hyökkäys Irakiin tällä kertaa on maailmalla
aiheuttanut. Koko maailmanhistorian suurimmista, kymmeniä miljoonia
ihmisiä keränneistä sodan vastaisista mielenosoituksista
nyt puhumattakaan.

Mutta silti Valkoisessa talossa istuu kaikelle tälle kuuro ja sokea
tai luultavimmin vain täysin piittaamaton mies. Bush ja hänen
muu hallintonsa sekä taustatuen antavat amerikkalaiset suurteollisuuspiirit
ovat päättäneet, että nyt on vihdoin aika korjata sato
siitä, että maailmasta ei enää löydy mahtia joka
kykenisi tai haluaisi estää ainoaksi käyneen supervallan
maailmanvalloituksen.

Kyse on mm. öljystä ja muista luonnonrikkauksista, mutta ennen
kaikkea pyrkimyksestä niiden tuotannon, saatavuuden, hallinnan, markkinoiden
ja hinnan määräämiseen. Kyse on tätäkin pitemmälle
myös itse asiassa kaiken muunkin voimapoliittisesta hallinnasta etenkin
niillä maailman alueilla, jotka vielä ovat olleet USA:n välittömän
valtapiirin ulkopuolella.

Entä seuraukset muulle maailmalle jos USA nyt näissä pyrkimyksissään
onnistuu? Sen jälkeen ei enää yksikään valtio tai
muu taho voi asettua poikkiteloin USA:n itsekkäiden etupyyteiden kanssa
ilman välitöntä riskiä, että seuraava hyökkäys
kohdistuu heihin.

USA ei enää katso YK:n peruskirjan, kansainvälisen lain
tai muidenkaan kansainvälisten käyttäytymisnormien sitovan
sitä, eli maa voi tehdä ihan mitä se tahtoo.

Ja tekeekin sen. (TM)

On tapana puhua huonoista häviäjistä. SDP:hän ei
toki varsinaisesti ”hävinnyt” äsken käytyjä
eduskuntavaaleja koska eteni hiukan sekä äänimäärältään,
-osuudeltaan että paikkaluvultaankin.

Mutta sikäli SDP ”hävisi”, että se menetti eduskunnan
suurimman puolueen asemansa Suomen keskustalle, joka nyt nousi tähän
”kuninkaantekijän” rooliin voittamalla SDP:tä selvästi
enemmän niin ääniä, ääniosuutta kuin paikkojakin.

Vaikka SDP muutoin on selvästi ilmaissut haluavansa jatkaa hallituksessa,
se on ilmiselvästi nikotellut ainakin suoralta kädeltä lähteä
hallitusyhteistyöhön vaalien vielä suuremman voittajan ja
eduskunnan nyt suurimman puolueen keskustan kanssa.

No kenen muunkaan kanssa demarit sitten lähtisivät haluamaansa
hallitusyhteistyöhön? Tähänastisen kumppaninsa kokoomuksenko
kanssa, joka oli nyt käytyjen vaalien suurin häviäjä?

Tässä ei nyt ole tarkoitus lähteä väittämään,
että hallitus aina pitäisi muodostaa vähintään
kahdesta suurimmasta puolueesta tai edes kahdesta suurimmasta vaalivoittajasta,
vaan katsottakoon kaikin mokomin loppuun saakka millaisia kumppaneita minkäkinlaisen
hallitusohjelman taakse ennen pitkää saadaan.

Mutta kyllähän nykyisessä tapauksessa keskustasta ja SDP:stä
sentään tulisi lähteä liikkeelle, niin kuin toki nyt
muodollisesti näytään lähdettävänkin, mutta
silti varsin pitkin hampain SDP:n puolelta ja poikkeuksellisen monimuotoisen
kiukuttelun saattelemana.

Milloin hallitusyhteistyö keskustan kanssa ei ole ”itsestään
selvää”, milloin ainakaan keskustan pääministeriys
ei ole kirkossa kuulutettua, milloin taas jopa keskustan puheenjohtajan
Anneli Jäätteenmäen valinta eduskunnan puhemieheksi ei ole
sopusoinnussa hänen rooliinsa ensimmäisenä hallitustunnustelijana,
jne.

Kiukuttelua siis riittää SDP:n taholta. Ollaanko siellä
tässä mielessä siis todellakin huonoja ”häviäjiä”,
kun suurimman vaalimenestyjän ja puolueen mantteli lipsahtikin keskustalle?

Ulkopuoliselle tarkkailijalle yksi poliittista eliittiä edustava
hallituskoalitio ei välttämättä ole kovin paljon parempi
kuin samaa poliittista eliittiä edustava toinen hallituskoalitio. Mutta
ainakin äänestäjien enemmistö tuntuisi nyt haluavan
ainakin katsoa keskustan kortit taas pitkästä aikaa, joten eiköhän
siinä mielessä ”punamulta” kuulostaisi edes hiukan paremmalta
kuin nykyinen pahamaineinen ”sinipuna”. Vaikka ”ruton ja
koleran” välillä tunnetusti onkin vähän vaikea
valita? (TM)