Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja: &Nbsp;

Kaikki olisi todennäköisesti mennyt hyvin, jos kaikki olisi
mennyt hyvin.

Jos irakilaiset olisivat tosiaan ottaneet Yhdysvaltain joukot vastaan
kukkasin ja mukautuneet miehitykseen, jos miehityshallinto Irakissa toimisi,
jos amerikkalaissotilaita ei päivittäin kuolisi ja haavoittuisi,
jos käsissä ei olisi kaikinpuolinen sotku ja katastrofi, yritykset
muistuttaa hyökkäystä pohjustaneista Bushin hallinnon valheista
olisi todennäköisesti sivuutettu vähin äänin. Mutta
kun niin ei ole käynyt, petokset ja valheet ovat vähä vähältä
räjähtäneet Bushin hallinnon silmille – kuten myös Blairin
hallituksen silmille Britanniassa.

Jokainen Bushin ja Blairin hallintojen Irak-hyökkäyksen perusteluksi
esittämä väite ja ”todiste” osoitettiin vaihtoehtoisessa
mediassa sumutukseksi ja valheeksi jo ennen sodan alkua. Mutta valtamedia
vaikeni paljastuksista ja myötäili sotapolitiikkaa. Nyt kun paraatimarssi
on osoittautunut katastrofiksi, valtamedia ja osa liittouman maiden hallitsevista
piireistäkin on kääntynyt enemmän tai vähemmän
katastrofiin syyllisiä vastaan. Kysymykset, paljastukset ja syytökset
seuraavat toisiaan, tipoittain, mutta vähitellen virraksi muuttuen.

Kaikkien kysymysten, paljastusten ja syytösten perustana on se tosiasia,
että Irakista ei ole löydetty mitään joukkotuhoaseita,
joiden muodostaman vaaran eliminoiminen esitettiin perusteluksi hyökkäykselle.
Viimeksi tämän joutui tunnustamaan David Kayn johtama etsintäryhmä
raportissaan. Kaikki raportissa esitetyt spekulaatiot yrittävät
vain peittää tylyä tosiasiaa.

Nyt on julkisuudessa jo muutaman kuukauden ajan keritty auki USA:n ja
Britannian johtajien ennen sotaa esittämiä väitteitä
ja osoitettu ne, ei vain ”virheelliseen tiedustelutietoon” perustuneiksi
eikä vain ”liioitelluiksi”, vaan tarkoituksellisiksi valheiksi.
Läheskään kaikkia väittämiä ei ole valtajulkisuudessa
vieläkään tongittu, mutta jos tongitaan, lopputulos tulee
olemaan sama.

On tyypillistä, että imperialistisissa valtioissa, porvariston
tosiasiallisen diktatuurin oloissa, valheiden kerä lähtee purkautumaan
yksittäisistä asioista. Britanniassa sellaiseksi muodostui Blairin
hallituksen muistion ”seksikäs” väite, jonka mukaan
Saddam Husseinilla oli kyky käyttää joukkotuhoaseitaan 45
minuutin varoitusajalla, sekä tiedusteluvirkailija David Kellyn selittämätön
”itsemurha”. USA:ssa sellaiseksi muodostui Irakin ja al-Qaidan
yhteyksiä koskeneen täysin perättömän väitteen
ohella väite, jonka mukaan Irak yritti ostaa Nigeristä uraania
ydinaseen kehittämiseksi.

Kansainvälisen atomienergiajärjestön puheenjohtaja sanoi
jo paljon ennen sodan alkua uraaniväitteen perustuvan väärennettyihin
asiakirjoihin. Myös CIA ilmoitti, ettei sillä ollut todisteita
väitteen tueksi. Silti presidentti Bush sisällytti väitteen
ratkaisevaan sotapuheeseensa. Nyt asiasta on paisunut valtava skandaali.

Ei vain väitettä ole osoitettu täysin tekaistuksi. On
paljastunut, että Bushin hallinto lähetti ennen sotaa entisen
suurlähettilään Joseph A. Wilsonin Nigeriin hankkimaan todisteita
uraaniväitteen tueksi. Wilson kävi Nigerissä, palasi takaisin
ja osoitti väitteen olevan hölynpölyä. Tämä
johti siihen, että samalla kun perätön väite sisällytettiin
Bushin puheeseen, Valkoisesta talosta vuodatettiin lehdistölle tieto,
että Wilsonin vaimo on CIA:n virkailija. Joku tai jotkut Bushin lähipiiristä,
presidentin tieten ja suostumuksella tai ilman, kostivat Wilsonille sen,
ettei hän tuonut mieluisaa viestiä Nigeristä. Wilsonille
kostettiin myös hänen kriittisestä asenteestaan Irakin sotaa
kohtaan.

Ei-amerikkalaisten on vaikea tajuta, miten vakavana rikoksena USA:ssa
pidetään CIA:n virkailijan salaisen henkilöllisyyden paljastamista.
Kohu on sen mukainen. Bush nimitti asiaa tutkimaan itse virkaan nimittämänsä
uskollisen tukijansa, oikeusministeri John Ashcroftin, jolla on läheiset
suhteet myös muihin potentiaalisiin epäiltyihin. Eli pukki pantiin
kaalimaan vartijaksi.. Useat senaattorit ja presidenttiehdokkaat vaativat
riippumatonta selvitystä. Myös rikostutkintaa vaaditaan. Monet
pitävät luultavana, että vuoto on peräisin Bushin hallinnon
korkeimmalta taholta. Korkein taho ei ole uuskonservatiivien, sotahaukkojen
ja ylikansallisten yhtiöiden keulakuva Bush, vaan hallintoa ja sotapolitiikkaa
tosiasiallisesti johtava varapresidentti Dick Cheney.

Voittamattomalta ja eteenpäin rynnistäneeltä näyttänyt
Bush apureineen on nyt tilanteessa, jota kukaan ei olisi uskaltanut vielä
vuosi sitten ennustaa. Eräät tarkkailijat puhuvat jo avoimesti
siitä, että Bushista apureineen on muodostunut kiviriippa ja vaara
USA:n todellisille hallitseville piireille, vaikutusvaltaisille pääomapiireille
ja osalle poliittista eliittiä. Nämä piirit ovat joutuneet
toteamaan, että Bushin hallinto ei ole vain epäonnistunut sisä-
ja talouspolitiikassaan, vaan se on myös ulkopolitiikallaan vienyt
maan suohon. Bushista ja hänen sisäpiiristään on siis
päästävä eroon, viimeistään seuraavissa presidentinvaaleissa.
Miljardööri George Soros sanoi tämän suoraan julkikin
pari viikkoa sitten: ”hallinto on vaihdettava”.

Tämän arvion väitetään olevan osaselityksenä
sille, että niin osa hallitsevalle eliitille uskollisesta valtamediasta
kuin vielä sodan aikana lammasmaisesti käyttäytyneistä
demokraattipoliitikoista, vanhoista upseereista ja tiedusteluveteraaneistakin
on viime aikoina käynyt entistä rohkeammin Bushin hallinnon kimppuun.
Kyse on eliitin sisäisestä jakautumisesta.

Pientä lohdutusta ja helpotusta Bushin hallinnolle tuo republikaanisen
filmitähden Arnold Schwarzeneggerin voitto USA:n väkirikkaimman
osavaltion Kalifornian kuvernöörinvaalissa. Mutta toisaalta tämän
Hitlerin ihailijaksi aikoinaan tunnustautuneen ja naisten ahdistelijana
kunnostautuneen muskelimiehen voitto ei ole ongelmaton Bushille, niin kiinteä
historiallinen suhde kuin Bushin suvulla natsismiin onkin. Sillä sekin
tavallaan heijastaa maan jakautumista suhtautumisessa Bushin tukijoukkoihin
– tässä tapauksessa nimenomaan kansalaisyhteiskunnan tasolla.
(ES)

EU:n perustuslakia koskevan kansanäänestyksen torjumiseksi
yritetään keksiä jos jonkinlaisia perusteluja. Yksikään
niistä ei kestä lähempää tarkastelua. Tässä
vain lyhyesti muutamia.

Väitetään perustuslaissa olevan kysymys niin monimutkaisista
asioista, etteivät kansalaiset niitä mitenkään voi ymmärtää.
Vaikeita ne ovatkin. Kansanäänestys ja sitä edeltävä
kampanja on käytännössä ainoa tapa perehdyttää
ihmiset tähän itseään mitä suurimmassa määrin
koskevaan asiaan.

Väitetään, ettei kansanäänestystä tarvita,
jos tai kun sille ei ole juridista tarvetta. Juridistakin tarvetta on vaikka
millä mitalla. Mutta poliittinen, kansan äänen kuulemiseen
liittyvä tarvekin on päivänselvä.

Väitetään, että parlamentaarisessa demokratiasta
asiasta päättäminen kuuluu eduskunnalle. Niinhän se
kuuluukin, niin kauan kuin lainmuutoksella ei säädetä sitovaa
kansanäänestystä. Kysehän onkin neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä,
jonka jälkeen eduskunta tekee päätöksen.

Väitetään, kuten pääministeri Matti Vanhanen
äskettäin, että hallitus voisi hakea kansan tuen mahdolliselle
liittoutumispäätökselle myös eduskuntavaalien kautta.
Mutta eduskuntavaalithan ovat puoluepoliittiset ja asiasisällöltään
kaikenkattavat vaalit. Perustuslaki- ja liittoutumisasian liittäminen
niihin olisi temppu, jolla nämä asiat yritettäisiin uittaa
läpi hukuttamalla ne asioiksi asioiden joukkoon ja vetoamalla puolueuskollisuuteen.

Väitteitä ja vastaväitteitä voisi esittää
muitakin. (ES)