Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Suomen johdon politiikka USA:n aiheuttaman ns. Irakin kriisin suhteen
on kuin pilaantunut sipuli. Jo pintakuoresta näkee, ettei se ole kelvollinen,
mutta mitä enemmän sitä kuorii, sitä mädemmäksi
se osoittautuu.

Joulukuussa oli ensin lehdistössä nähtävissä
hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan presidentti Tarja
Halosen läsnä ollessa antama myönteinen vastaus USA:n tiedusteluun,
joka koski Suomen osallistumista tulevan Irakin sodan, tarkemmin sanottuna
joukkotuhon, jälkihoitoon. Se oli käytännössä vihreän
valon näyttämistä USA:n suunnittelemalle hyökkäykselle.

Sen jälkeen kerrottiin pääministeri Paavo Lipposen ja
USA:n presidentin George W. Bushin tapaamisesta Washingtonissa ja siitä,
että Lipponen oli kertonut mainitusta hallituksen päätöksestä
ja ylistänyt Bushin ”globaalia johtajuutta”.

Sitten uutisoitiin Lipposen tuohtunut USA:n Irak-politiikan puolustus
siihen kohdistettua arvostelua vastaan.

Sen jälkeen seurasi joukko Halosen, Lipposen ja hallituksen epämääräisiä
kannanottoja, joissa korostettiin YK:n roolia kriisin ratkaisussa, mutta
yhdyttiin kriisin syiden ja syyllisyyden osalta USA:n väitteisiin ja
vaadittiin tukemaan YK:ta siinäkin tapauksessa, että turvallisuusneuvosto
siunaisi USA:n hyökkäyksen.

Siinä välissä Suomen johto oli hyväksymässä
EU:n huippukokouksen kannanottoa, jossa vieritettiin koko vastuu USA:n mahdollisen
hyökkäyksen seurauksista Irakin johdon niskoille.

Sitten seurasivat keskustan puheenjohtajan Suomen Irak-linjauksia koskeva
kaino kritiikki ja hallitusrintaman kiivaat syytökset hallituksen ”täysin
selvän” linjan saattamisesta epäilyksen alaiseksi ja ulkopolitiikan
käyttämisestä vaaliaseena.

Kunnes paljastui Suomen Washingtonin-lähetystön Lipposen USA:n
vierailusta laatima, salaiseksi leimattu raportti, jonka mukaan ”Bush
ylisti Suomea hyväksi yhteistyökumppaniksi ja kiitti Suomen hallitusta
Irakin tilannetta koskevista kannanotoista ja liittymisestä koalitioon”.

Saman tien paljastui USA:n ulkoministeriön Irakin tilannetta koskevasta
tiedotustilaisuudesta tehty raportti, jossa myös viitattiin Suomen
kumppanuuteen USA:n kanssa, samoin kuin se, että Suomen Washingtonin-lähetystön
edustaja oli osallistunut mainittuun tilaisuuteen valikoitujen, tavalla
tai toisella USA:lle apua tai yhteistyötä luvanneiden maiden edustajien
joukossa.

Tämänkin jälkeen Suomen hallituksen ja ulkopoliittisen
johdon edustajilla oli otsaa väittää, että Suomen Irak-kanta
on koko ajan ollut selvä ja että sitä vain yritetään
”hämmentää”. Mainitussa salaisessa raportissa olleen
Bushin ylistyksen Suomen ”liittymisestä koalitioon” selitettiin
ensin tarkoittaneen Suomen mukana oloa ”terrorisminvastaisessa koalitiossa”
ja sitten Suomen mukana oloa YK:n turvallisuusneuvoston marraskuisen yksimielisen
Irak-päätöslauselman mukaisessa ”koalitiossa”.

Todellisuudessa Lipposen ja Bushin tapaamisessa ei mainitun salaisen
raportin mukaan puhuttu juuri mitään ”terrorisminvastaisesta
taistelusta” vaan puhuttiin Irakista. On eri asia, että Bushin
hallinto on koko ajan yrittänyt keksiä yhteyttä Irakin ja
terroristien välille voidakseen esittää Irakin vastaiset
hyökkäyshankkeensa osaksi ”terrorisminvastaista taistelua”.

Sitä paitsi Suomen johto tietää varsin hyvin, että
USA:n tarve etsiä ”oikeutusta” hyökkäykselle YK:n
kautta on johtunut Bushin hallinnon sisäisistä taktiikkaerimielisyyksistä,
sotavalmistelujen keskeneräisyydestä, yleisen mielipiteen paineesta
sekä tarpeesta saada YK:sta bulvaani, jonka suojissa sotarintamaan
saataisiin enemmän maita. Samalla Bushin hallinto on koko ajan viestittänyt,
että se hyökkää joka tapauksessa, YK:n tuella tai ilman.

Suomen johdon itse aiheuttamaa ”hämmentämistä”
ei valitettavasti paljon auttanut presidentti Halosen vaalikauden päättäjäisissä
pitämä puhe.

Hyvää siinä oli tuki YK:lle ja sen turvallisuusneuvostolle
ja toteamus, etteivät voimatoimet ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta
ole hyväksyttäviä. Tosin näin voi olla helppo sanoa,
jos olettaa, ettei sellaista valtuutusta veto-äänten takia tule.

Huonoa siinä oli se, ettei Halonen edelleenkään sanallakaan
viitannut sodan uhkan todellisiin syihin eikä asettunut YK-valtuutuksesta
riippumatta kategorisesti sotaa vastaan. Päinvastoin hän sanoi
perustelematta ja perusteettomasti, että ”Irakin riisuminen joukkotuhoaseista
voi edellyttää sotatoimia”. Hyökkäyssota turvallisuusneuvoston
valtuutuksella on siis viime kädessä OK. Suomi ei sentään
”tällaiseen voimankäyttöön” osallistu.

Palonsammutusta harjoitettiin myös mediarintamalla ajamalla tv-uutisissa
ulos vanha kuvanauha Lipposen ja Ranskan presidentin Jacques Chiracin tapaamisesta
ja radiossa USA:n ulkoministeriön edustajan suomalaiset puhtaaksi pesevä
haastattelu. Tilaustyö vaalien kynnyksellä, epäillee moni.

”Hämmentäminen” ei kuitenkaan loppunut siihenkään.
Sen jälkeen Suomen ulkoministeriön edustaja Markus Lyra myönsi
yllä mainitun USA:n ulkoministeriön tiedotustilaisuuden kutsujan
ilmoittaneen suomalaisille jo etukäteen, että tilaisuuteen oli
kutsuttu vain valikoidut maat. Suomen UM siis tiesi tilaisuuden luonteesta.
Silti siihen osallistuttiin.

Ja vielä paljastui uusi Suomen ulkoministeriön salainen raportti
suomalaisen lähetystövirkailijan ja USA:n apulaispuolustusministerin
sijaisen tuoreista keskusteluista. Siitä ilmenee, että Suomen
yhteysupseerit osallistuvat USA:n esikunnan tilaisuuksiin, joissa käsitellään
Irakia. Mainittu sijainen suitsuttaa raportissa ”Suomen valitsemalle
toimintalinjalle”.

Mitähän seuraavaksi? Kulunutta sanontaa mukaillen: Ostaisitteko
Lipposelta käytetyn auton?

Suomen hallituksen nykyinen ulkopoliittinen linja näyttää
hyvinkin täyttävän seikkailupolitiikan tunnusmerkit. Ja entä
sitten, jos tai kun USA apulaisineen hyökkää ja kun Suomen
vaalit ovat ohi? Onko viimeaikaisten tapahtumien valossa luottamista siihen,
että seikkailijat pitävät edes nykyisen julkilausutun linjansa?
Sitä kannattaa vaaliuurnille mentäessä miettiä. (ES)

Jo ennen eduskuntavaaleja on käyty kulissientakaisia neuvotteluja
siitä, että nykyinen hallituspohja jatkaa vaalien jälkeen,
jos äänestäjät antavat siihen valtakirjan. Tämä
kävi ilmi muun muassa SAK:n johtajan Matti Viialaisen Neloselle antamasta
haastattelusta.

Äänestämällä SDP:n ja vasemmistoliiton ehdokkaita
voi siis vaikuttaa siihen, että nykyinen ”epäpyhä allianssi”,
kahden vasemmistopuolueen hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa jatkuu.
Tämän yhteistyön kitkerät hedelmät ovat kaikille
tuttuja kahdeksan viime vuoden ajalta. Kokoomus on vienyt, eikä hallitusvasemmisto
ole edes vikissyt. Ja entistä pahempaa on tulossa. Muun muassa Sailaksen
työryhmän ehdotukset vain odottavat vaalien ohimenoa.

On poliittisten asetelmien ravistelun aika. Epäämällä
kannatus niin valkoisilta kuin ”punaisiltakin” porvareilta ja
äänestämällä SKP eduskuntaan voidaan raivata tietä
suunnanmuutokselle. SKP:lle annetut äänet eivät mene hukkaan.
(ES)