SAK:n esittämät vaatimattomat tupoprosentit eivät riitä alkuunkaan (25.10. 02)

Alkuperäinen kirjoittaja: Thomas Micklin

Palkansaajakeskusjärjestö

SAK

:n esittämät 3,8
ja 3,4 prosentin palkankorotukset kaksivuotisen keskitetyn tulopoliittisen
kokonaisratkaisun puitteissa eivät riitä alkuunkaan korvaamaan
edes nykyisen niin ikään kaksivuotisen tuposopimuksen aikana kohonnutta
työn tuottavuutta ja inflaation etenemistä.

Valtiovarainministeriön

mukaan työn tuottavuus nousi
vuonna 2001 0,2 prosenttia ja nousee tänä vuonna 2,0 prosenttia
lisää, eli yhteensä 2,2 prosenttia.

Tämän lisäksi

Tilastokeskuksen

kuluttajahintaindeksin
mukaan inflaatio kohosi vuonna 2001 2,6 prosenttia ja

Tulopoliittisen
selvitystoimikunnan

mukaan se kohoaa tänä vuonna 1,7 prosenttia,
eli yhteensä 4,3 prosenttia.

Voimassa olevan kaksivuotisen tuposopimuksen aikana työn tuottavuus
ja inflaatio ovat siis kohonneet yhteenlaskettuna 6,5 prosenttia, mikä
edellyttäisi jo heti ensi vuonna vähintään tuon saman
6,5 prosentin palkankorotukset – mikäli ainoastaan tyydyttäisiin
tapahtuneen kehityksen umpeen kuromiseen. Silti SAK esittää ensi
vuodelle vain 3,8 prosentin palkankorotuksen.

SAK:n esityksessä kiinnittyy huomio myös siihen, että toteutuva
palkankorotusprosentti ei koskaan ole läheskään yhtä
suuri kuin alun perin vaaditaan. Näin SAK varautuu jo tältäkin
osin ensi vuonna 3,8 ja sitä seuraavana vuonna 3,4 prosenttia huomattavasti
alhaisempiin todella toteutuviin palkankorotusprosentteihin.

Kuitenkin kulloisellakin tulokierroksella päämääränä
pitäisi olla myös tulotason reaalinen nostaminen eikä vain
tapahtuneen kielteisen kehityksen paikkaaminen. Tästäkin syystä
palkankorotusvaatimukset tulisi mitoittaa selvästi nyt esitettyjä
korkeammiksi.

Tätäkin laaja-alaisempi ongelma on vielä se, että
viimeksi kuluneena jo yli kymmenen vuoden pituisena ajanjaksona jatkuvasti
solmittujen matalatasoisten tuposopimusten seurauksena palkka- ja pääomatulojen
kansantulo-osuuksien keskinäissuhde on vääristynyt varsin
dramaattisesti palkkatulojen tappioksi ja pääomatulojen voitoksi.

Vuodesta 1970 vuoteen 1990 palkkojen osuus kansantulosta oli keskimäärin
54 prosenttia. Vuonna 2000 tuo osuus oli pudonnut 45,4 prosenttiin. Jotta
palkkasumman kansantulo-osuus nyt olisi samalla tasolla kuin vuonna 1990,
palkkoja tulisi korottaa noin 18 prosenttia!

Vastaavasti omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus kansantulosta
on samana ajanjaksona kasvanut 19,9 prosentista 28,7 prosenttiin.

Palkkojen osuus bruttoarvonlisäyksestä teollisuustoimialoilla
on nyt alimmalla tasollaan 25 vuoteen. Palkkojen osuus bruttoarvonlisäyksestä
on vähentynyt erityisesti vahvoilla vientisektorin aloilla: sähköteknisellä
alalla sekä paperin ja massan valmistuksessa. Palkkaosuus on vähentynyt
selvästi myös rahoitusalalla.

Viime vuosina tulopolitiikka on ollut maltillista, kun samanaikaisesti
yritykset ovat käärineet itselleen entistä suurempia voittoja.

1990-luvulla palkansaajien reaaliansiot ovat nousseet keskimäärin
vain 15 prosenttia, eli 1,5 prosenttia vuodessa.

Kun suomalaiset kotitaloudet jaetaan tulojen perusteella kymmenesosiin eli

desiileihin

, 1990-luvulla ylimmän eli rikkaimman kymmenyksen
tulot kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna.

Esko Ahon

(kesk.) ja

Paavo Lipposen

(sd.) hallitusten tekemien
leikkausten takia eräiden tulonsiirtojen, kuten esimerkiksi lapsilisien
ja muiden perhe-etuuksien, reaaliarvot ovat 1990-luvulla alentuneet. Ne
eivät tasoita tuloeroja enää yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Toisaalta poikkeuksellisen voimakas pörssinousu kasvatti osinkoja
ja muita pääomatuloja. Ahon hallituksen tekemä pääomatulojen
verouudistus vuonna 1993 muutti omaisuustulojen verotuksen erittäin
lieväksi. Esimerkiksi osinkotulo tuli saajalleen täysin verovapaaksi.
Osinkotuloista kaikkein hyvätuloisimmat saavat 75 prosenttia.

Tuloerojen todellinen kasvu 1990-luvulla paljastuu vielä selvemmin,
kun tulotilastosta poistetaan laskennallinen ns.

asuntotulo

. Kun
näin verrataan todellisia, käteen saatuja rahatuloja, jopa puolella
kotitalouksien tulokymmenyksistä keskimääräiset tulot
ovat 1990-luvulla reaalisesti laskeneet.

Laskennallinen asuntotulo on omistusasunnon tuottojen ja kulujen erotus.
Kun tuo täysin laskennallinen ja epäreaalinen asuntotulo poistetaan
tilastosta, ilmenee, että keskimääräiset reaalitulot
ovat laskeneet jopa puolessa kotitalouksien tulokymmenyksistä.

1990-luvulla kotitalouksien rahatulot kasvoivat reaalisesti 37 miljardia
markkaa. Tästä kasvusta rikkain kymmenys kotitalouksista sai valtaosan,
23 miljardia markkaa, eli yli 60 prosenttia. Kaikki muut yhteensä,
eli 90 prosenttia kotitalouksista, saivat tulojen kasvusta vain 39 prosenttia.

Pääsyy kansantalouden funktionaalisen tulonjaon ennen näkemättömään
vääristymiseen 1990-luvulla pääomatulojen hyväksi
ja palkkatulojen tappioksi on kyseisenä ajanjaksona noudatettu äärimmäisen
maltillinen tulopolitiikka. Nimellispalkankorotukset ovat olleet pieniä
samalla, kun työn tuottavuuden nousu on ollut ennätyksellistä.

Kokonaiskuvaan vaikuttavat myös Ahon ja Lipposen hallitusten tekemät
sosiaalisten tulonsiirtojen leikkaukset, jotka ovat heikentäneet reaalitulokehitystä
ja omalta osaltaan johtaneet myös siihen, että tulonsiirtojen
tuloeroja tasaava vaikutus on vähentynyt aiempaan verrattuna.

Mitään muuta keinoa tämän kehityssuunnan muuttamiseen
ei ole, kuin tähänastista suuremmat nimellispalkankorotukset jatkossa
sekä tehtyjen sosiaalisten tulonsiirtoleikkausten asteittainen purkaminen.