Unia ja kuolemaa Korjaamolla
Savonlinnassa on oopperajuhlat, mutta populaarimusiikistaan sitä ei erityisesti tunneta. Tämä on sääli, sillä itse asiassa kuulusta kesäkaupungista on tullut osa kaikkein kiinnostavinta suomalaista 2000-luvun musiikkia. Viittaan nyt ennen kaikkea laulaja-lauluntekijä Joose Keskitaloon, jonka hämmentävä ja vaikuttava tuotanto on rikkonut kaikki mahdolliset rajat ns. hengellisen musiikin ja ihan vaan musiikin väliltä.
Keskitalon kanssa samaa Savonlinnan kaveriporukkaa oli myös Paavoharju-yhtye, jonka laulaja Lauri Ainala kuvasi jengin nuoruusvuosien sekoiluja ja on nyt koostanut niistä hämmentävän elokuvan nimeltä Unien Savonlinna, joka pitää kai periaatteessa määritellä dokumentiksi. Tosiasioita siitä ei kuitenkaan kannata etsiä kuin hyvin kriittisellä silmällä. Dokumentin alussa eräs haastateltava kiistää kovimmat legendat Keskitalon uskonnollis-psykedeelisen jengin touhuista – ei siellä nyt aina virsiä laulettu, mitä nyt kiljupäissään heiluttiin, eikä ne nyt aina kiljupäissäänkään olleet. Loppudokumentti keskittyykin sitten rakentamaan juuri sitä myyttistä kuvaa, joka alussa näennäisesti kumotaan.
Tämä vajaan tunnin mittainen teos julkistettiin Helsingin Töölössä sijaitsevan kulttuuritehdas Korjaamon Kulmasalissa, jossa yleensä esiintyy vaihtoehtoisia rockbändejä. Tarjolla ei siis ollut elokuvateatterin pehmeitä penkkejä, mutta vastineeksi sentään alkoholimyyntiä. Siihen nähden yleisö jaksoi keskittyä hartaasti dokumenttiin, jossa ei oikeastaan ole mitään juonta ja joka koostuu sarjasta hämmentäviä kuvia ja vielä hämmentävämpiä puhepätkiä ja suuresta annoksesta vaikuttavaa musiikkia. Unien Savonlinnaa on kiitettävä ainakin upeasta värimaailmasta, joka todella onnistuu välittämään kuvan aivan toisesta maailmasta kuin se, jonka Savonlinnaan saapuva turisti kokee. Dokumentin henkilöt näyttäytyvät anarkistisena heimona, joka elää luolissa ja autiotaloissa yhteiskunnan ulkopuolella, alttiina vaaroille, joista tavallinen ihminen saa lukea vain lehtien pikku-uutisista.
Korjaamon lauantai-illan kontekstissa elokuva toimi ennen kaikkea erinomaisena taustana sitä seuranneille musiikkiesityksille. Erityisesti Joose Keskitalon keikasta oli illan retrospektiivisen teeman kunniaksi rakennettu ainutlaatuinen katsaus miehen koko uraan. Lavalla vierailivat Keskitalon kaikki taustayhtyeet, ja keikka eteni suurin piirtein aikajärjestyksessä varhaisista kirkasotsaisista jeesus-lauluista nykyisen Kolmas Maailmanpalo –yhtyeen uhkaavalla tavalla vertauskuvallisiin lauluihin maailmanlopusta ja kuolemasta (joka Keskitalon omien sanojen mukaan on tietysti aina henkilökohtainen maailmanloppu). Bluesista ja iskelmästä ammentava musiikki on äärimmäisen herkkävireistä ja hypnoottistakin, mutta erityisesti sanoittajana Keskitalo on nyky-Suomessa omaa luokkaansa. Tuppaan olemaan sitä mieltä, että yksikään suomalainen kirjailijakaan ei pysty käsittelemään ihmisyyden perustavia kysymyksiä yhtä monitasoisesti, kuitenkin viistoa huumoria koko ajan mukana kuljettaen.
Illan dramaturgia osui nappiin: ensin saatiin hymähdellä taiteilijan nuoruudensynneille, sitten kuultiin ilahduttavasti ensimmäisten levyjen kappaleita, joita Kolmas Maailmanpalo ei yleensä soita, loppupuolen uudemman tuotannon parissa taas tulee siihen erittäin lupaavaan tulokseen, että Keskitalon parhaat työt saattavat olla vielä tekemättä. Tähti itse ei paljoa puhunut, mutta kappaleet sitäkin äänekkäämmin hänen puolestaan. Kokonaisuutena keikka saattoi olla paras koko vuonna näkemäni. Salista poistui onnellisempi ja asioita ymmärtävämpi ihminen kuin sinne käveli.
Illan musiikkitarjonta ei jäänyt tähän, vaan savonlinnalaisten absurdistinen rap-projekti Harmaa Getto heitti väliin lyhyen setin kevyempää viihdettä ennen kuin ulkomaillakin kulttimainetta saanut Paavoharju astui lavalle. Oma omaksumiskapasiteetti ei riittänyt yhtyeen taidefolkia enää seuraamaan, mutta jälkikäteen kuullun mukaan Paavoharju oli onnistanut erottamaan kitaristinsa juuri ennen esiintymistä. Tai sitten sekin oli vain osa savonlinnalaista taidespektaakkelia.
