Saksan pattitilanne

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Saksan parlamenttivaalit johtivat pattitilanteeseen, kun kumpikaan suurista puolueista ei perinteisten apupuolueidensakaan avulla saanut taakseen hallituksen muodostamiseen tarvittavaa enemmistöä. Pattitilanne jumiuttaa Euroopan unionin johtavaa maata ja jo muutenkin puolihalvaantuneessa tilassa olevaa unionia.

Kristillisdemokraattiselle CDU/CSU:lle vielä jokin aika sitten gallupeissa siintänyt selvä voitto suli pois, ja puolue sai vain 35,2 prosenttia äänistä verrattuna edellisten vaalien 38,5 prosenttiin. Vikaa oli puolueen kansleriehdokkaassa Angela Merkelissäkin, mutta se ei ole pääasia. Pääsyy tappioon oli äänestäjien aiheellinen pelko, että CDU toteuttaisi vielä oikeistolaisempaa politiikkaa kuin sosialidemokraattisen SPD:n ja vihreiden punavihreä hallitus. Saksalaiset ovat saaneet tarpeekseen työttömyydestä ja jatkuvista sosiaaliturvan leikkauksista. Merkelin valtionvarainministeriehdokkaakseen tarjoaman professori Paul Kirchhofin tasaveropuheet vain pahensivat asiaa.

Pieni uusliberalistinen porvaripuolue FDP todennäköisesti hyötyi tästä äänestäjien pelosta ja omasta oppositiossa lekottelustaan. Se lukeutui vaalien voittajiin 9,8 prosentin ääniosuudella (2002: 7,4 %). Pelkästään tämän vanhan kumppaninsa kanssa CDU ei kuitenkaan muodosta tarvittavaa enemmistöä.

SPD:lle äänestäjät puolestaan kostivat muun muassa punavihreän hallituksen Hartz-IV:nä tunnetun hevoskuuriohjelman. Gerhard Schröderin taktiikkana oli se, että joutuessaan valitsemaan kahden pahan välillä äänestäjät kuitenkin antaisivat tukensa mieluummin SPD:lle kuin CDU:lle. Taktiikka purikin sikäli, että SPD ei kokenut gallupien ennakoimaa rökäletappiota. Se keräsi 34,3 prosentin ääniosuuden verrattuna edellisvaalien 38,5 prosenttiin. Näin Schröder saattaa esiintyä jonkinasteisena voittajana.

Mutta uusliberalistinen politiikka koitui SPD:n kompastuskiveksi myös siten, että äänestäjillä oli nyt varteenotettava vaihtoehto vasemmalla, demarien vasemmasta laidasta ja itäisen Saksan kommunisteista ja sosialisteista koostuva vasemmistopuolue PDS. Se lohkaisi SPD:n vanhasta äänipotista melkoisen osan saaden 4 086 134 ääntä ja 8,7 prosentin ääniosuuden (PDS 2002: 4,0 %). Itse asiassa vasemmistopuolue PDS on ”syyllinen” nykyiseen pattitilanteeseen. Jos sitä ei olisi ollut, suuri osa vasemmistolaisista äänestäjistä olisi todennäköisesti karvain mielin äänestänyt SPD:tä, ja puolue olisi ehkä saanut hallituksen muodostamiseen tarvittavan osuuden äänistä ja paikoista.

SPD:n pienempi hallituskumppani vihreät selvisi 8,1 prosentin ääniosuudellaan (2002: 8,6 %) säikähdyksellä. SPD:n ja vihreiden yhteenlaskettu osuus ei kuitenkaan riitä enemmistöön.

Vasemmistopuolue PDS:n johtohenkilöt Gregor Gysi ja Oskar Lafontaine pitävät puolueen vaalitulosta suurena menestyksenä. Heidän mukaansa ”ensimmäisen kerran 50 vuoteen vanhan liittotasavallan alueella on syntynyt varteenotettava vasemmistovoima”. Vasemmistopuolue sai itäisen Saksan alueella 25,4 prosenttia äänistä, mikä on 0,1 prosenttia enemmän kuin CDU:lla. Läntisen Saksan alueella puolue sai 4,9 prosenttia äänistä (aikaisemmin PDS sai noin 0,2-0,3%).

Vasemmistopuolue PDS sai voiton radikaalilla ohjelmalla, jossa on paljon samoja vaatimuksia kuin SKP:llä Suomessa muun muassa pääomaverotuksen kiristämisestä, yksityistämisen pysäyttämisestä, työajan lyhentämisestä ja EU:n militarisoinnista luopumisesta. Onnittelusähkeessään SKP toteaakin, että Vasemmistopuolue PDS:n menestys kertoo radikaalien vasemmistolaisten vaihtoehtojen kasvavista mahdollisuuksista ja antaa lisää näköaloja vasemmistolle koko Euroopassa.

Saksan hallitusneuvotteluista ennakoidaan vaikeita. Ns. suuren koalition keskeinen este lienee SPD:n johdon pelko ay-väen ja perustason edelleen etääntymisestä puolueesta. CDU:n, FDP:n ja vihreiden hallitus olisi ongelma vihreiden perustasolle, vaikkakaan ei Joschka Fischerille. Kolmas vaihtoehto on SPD:n, FDP:n ja vihreiden yhteishallitus ja neljäs SPD:n ja vihreiden hallitus. Se tarvitsisi kuitenkin epäsuoraa tukea ulkopuolelta.