Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Paavo Lipposen hallitus on tällä viikolla keskustellut toimenpiteistä,
joilla köyhyyttä ja syrjäytymistä voitaisiin torjua.
Kuuteen vuoteen Lipposen hallitukset eivät ole panneet tikkua ristiin
pahenevan köyhyysongelman hoitamiseksi. Nyt on paine käynyt niin
suureksi, että jotain täytyy edes kosmetiikan takia tehdä.

Kun ei vain kävisi niin kuin sadussa, jossa hiiri kissalle takkia
ompeli: ei tullut takkia, ei edes liiviä, tulipahan vain pienen pieni
kukkaro.

Köyhyys ei nimittäin katoa sillä, että pitkäaikaistyöttömät
saavat kympin lisää päivärahoihinsa, ei myöskään
sillä, että työttömiä yritetään erilaisin
vippaskonstein ”kannustaa” työhön.

Ministereitä ei muuten näytä edes hävettävän,
että kympin korotuksesta päivärahaan puhutaan ikään
kuin suurestakin parannuksesta samalla kun taivastellaan korotuksen suuria
kustannuksia, noin 700 miljoonaa markkaa. Parempi tietysti kymppikin kuin
ei mitään, mutta aikamoista pilkantekoa se on. Elinkustannusten
nousu on sen jo syönyt moneen kertaan. Ja pahimmassa tapauksessa työtön
menettää mokoman korotuksen takia osan asumistuestaan ja toimeentulotukensa.

Näpertelyllä köyhyysongelmaa ei voida merkittävästi
helpottaa. Tarvitaan sen myöntämistä, että hallituksen
nykyinen talous- ja sosiaalipolitiikka lisää tuloeroja sekä
pahentaa köyhyyttä ja syrjäytymistä. Ja tarvitaan kunnollisten,
akuuttien yksittäistoimien lisäksi isompia ja periaatteellisesti
tärkeitä muutoksia tähän politiikkaan.

Tilanteessa, jossa talous jatkaa kohisten kasvuaan ja jossa valtion talous
on poikkeuksellisen voimakkaasti ylijäämäinen, on törkeää
vedota siihen, että rahat eivät riitä ja että valtiolle
ei saisi koitua merkittäviä lisäkustannuksia. Rahat eivät
tietenkään riitä, jos budjettia ei kasvateta. Mutta tarvittavat
toimenpiteet maksavatkin itse itsensä, tuovat valtiolle huomattavasti
lisää verotuloja, vähentävät työttömyys-
ja köyhäinhoitomenoja sekä vahvistavat sosiaaliturvan rahoitusta.

SKP:n aloitteessa perusturvan uudistamiseksi esitetään 4 000
markan perusturvaa kuukaudessa jokaiselle täysi-ikäiselle, jolla
ei ole mahdollisuutta muuhun tuloon työttömyyden, sairauden, vanhuuden,
opiskelun tai muun vastaavan syyn vuoksi, verotettavan tulon alarajan nostamista
5 000 markkaan kuukaudessa, vähimmäispalkan säätämistä
lailla 6 000 markaksi kuukaudessa sekä Kansaneläkelaitoksen kehittämistä
itsenäisenä eduskunnan alaisena sosiaaliturvalaitoksena siten,
että perusturva saadaan ”yhdeltä luukulta” ja kunnissa
keskitytään varsinaiseen sosiaalityöhön.

SKP työaika-aloitteessa esitetään yleisen työajan
lyhentämistä lailla kuuteen tuntiin päivässä ja
30 tuntiin viikossa ansiotasoa alentamatta. Tämä uudistuksen avulla
voidaan jakaa työn tuottavuuden kasvun hedelmät oikeudenmukaisemmin.
vähentää työttömyyttä ja syrjäytymistä,
ehkäistä työuupumusta, tarjota nuorille parempia näköaloja
ja edistää sukupuolten tasa-arvoa.

Köyhyyden ja syrjäytymisen estämiseksi tarvitaan lisäksi
asunto- ja aluepoliitiikan radikaalia muuttamista, mistä SKP:llä
on omat ehdotuksensa.

Sen lisäksi, että edellä mainitut uudistukset lisäävät
valtion verotuloja ja vahvistavat julkisen sektorin rahoitusperustaa, tulonjaon
epäoikeudenmukaisuus ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus vaatii SKP:n
mukaan myös pääomaverotuksen kiristämistä. (ES)

Suomen doping-skandaali on kaikin puolin inhottava — vaikka suhteellisuudentaju
pitäisikin säilyttää.

Se, että läpikaupallisessa huippu-urheilussa käytetään
kiellettyjä keinoja, on ollut jo kauan sisäpiirien tiedossa. Siitä
on puhuttu ”meidän kesken” selvänä asiana. Dopingista
ei vain ole oltu tietävinään. Suuren kansan silmissä
kaunista julkisivua on haluttu pitää yllä.

Jos käry ei olisi käynyt, epärehellisin keinoin saavutetusta
urheilumenestyksestä olisi revitty kaikki hyöty irti. Niin olisivat
tehneet sponsorit, urheilujohtajat, media, kulttuuri- ja urheiluministeri,
muu hallitus ja itse urheilijat.

Mutta kun käry on käynyt, maa on täyttynyt kauhistelusta
ja hurskastelusta. Uppoavasta laivasta hypätään pois, dopingin
”perinpohjaista selvittämistä” perätään
ja päitä vaaditaan vadille. Samalla julkisuuteen yritetään
syöttää sellainen ”selvitys”, jolla palkolliset
eli urheilijat, valmentajat ja lääkärit uhrataan johtoportaan
suojaamiseksi ja itse läpimädän järjestelmän peittämiseksi.

Tässäkin asiassa eliitti pitää kansaa tyhmänä.
Kansan lasketaan uskovan sellaisen selityksen, jonka mukaan dopingissa on
ollut kyse yksittäisten valmentajien, lääkäreiden ja
urheilijoiden — tai yksin hiihdon päävalmentajan — puuhastelusta
mistään tietämättömien johtajien selän takana.
Ei mene jakeluun.

Huippu-urheilu on urheilubisnestä, jossa voiton, myös liikevoiton,
tavoittelu on kaikki kaikessa. Sen rinnalla ei rehellisyys eikä urheilijoiden
terveys paina mitään. Voiton maksimoimiseksi kaikki keinot ovat
luvallisia, kunhan niistä ei jää kiinni. Se on uhkapeliä
korkein panoksin. Häviön, julkisivun romahtamisen, mahdollisuutta
ei oteta huomioon ennen kuin romahdus tapahtuu. Silloin häpeän
saavat kantaa syyttömät ja vähiten syylliset: maa, kansa
ja urheilun työmuurahaiset. Bisnestä pyörittävä
hyväveliverkosto kiemurtelee vastuusta.

Parasta mitä Suomen urheilulle voisi tapahtua olisi se, että
doping-paise todella puhkaistaisiin. Se edellyttäisi sitä, että
tietyt henkilöt kieltäytyisivät syntipukin roolista ja avaisivat
suunsa. Mutta käyköhän näin? Järjestelmällä
on keinot suojella itseään. (ES)

Tutkija Pekka Visuri kommentoi (Helsingin Sanomat 23.2.) puheenvuoroja,
joissa on suoraan tai kautta rantain kannatettu Suomen liittymistä
Natoon säästöjen aikaansaamiseksi varustelumenoihin.

”Mikään ei viittaa siihen, että Suomen asettuminen
sotilasliiton etulinjan maaksi Venäjää vastaan tulisi nykyistä
halvemmaksi, kaikista poliittisista ja sotilaallisista riskeistä puhumattakaan”,
Visuri huomautti.

Visurin mukaan Naton jäsenmaita ”piiskataan parhaillaan nostamaan
sotilasmenonsa yli kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä
merkitsisi Suomen osalta 4–6 miljardin tasokorotusta vuotuiseen puolustusbudjettiin”.

Niinpä. Mutta tämänhän seireenilauluja Nato-jäsenyyden
puolesta laulavat tietävätkin. Säästöihin vetoaminen
on vain halpa bluffi, jolla yritetään verhota todelliset tarkoitukset.
(ES)

”On elämä kudottu kuolemaan ja toivo toivottomuuteen,
ja valo on varjoa tulvillaan ja aika vie ajattomuuteen”, sanoo Matti
Rossi ”Laulussaan himmeille päiville”.

Runo muistui mieleen viime viikon lauantaina. Yhtä toveria saatettiin
viimeiselle matkalle, toisen toverin tohtorinväitöstä ja
karonkkaa juhlittiin samana päivänä. Surua ja iloa muutaman
tunnin välein.

Mutta oli tapahtumilla yhteistäkin. Tietoisuus eletyn elämän
ja tehdyn työn merkityksellisyydestä. Ilo ja kiitollisuus hyvistä
muistoista. Tunne ystävyyden ja toveruuden voimasta niin surun kuin
ilon hetkinä. Ja kysymys siitä, miten pitäisi elää
niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen tai jokainen päivä
loppuelämän ensimmäinen, uuden alku. (ES)