Kesän tuskattomin festivaali

Pohjoismaiden suurin metallimusiikkiin keskittyvä Tuska Open Air Metal Festival on reilun 20 vuoden aikana vakiinnuttanut sekä ajankohtansa että paikkansa varsin menestyksellisellä tavalla. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Helsingin Suvilahden tehdasromanttisessa miljöössä järjestetty tapahtuma keräsi kolmen päivän aikana yhteensä 34 000 innokasta metallifania.

Vaikka Tuska-festivaalin nimestä, esiintyvien yhtyeiden rankoista lyriikoista ja metallikansan ulkonäöstä voisi muuta päätellä, kyseessä on eräs Suomen rauhallisimmista kesätapahtumista. Iltalehti selvitti heinäkuussa, kuinka paljon poliisilla on tehtäviä kotimaisten festivaalien tiimoilta. Erilaista rettelöintiä tapahtui ylivoimaisesti eniten Seinäjoen Tangomarkkinoilla. Sen sijaan hevifestareilla mukilointi ja ilkivalta on harvinaista.

Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus: Suvilahdessa juhlittiin vaihtelevassa säässä, mutta rauhallisesti. Ja mikäpä juhliessa, sillä esiintyjälistalta löytyi tänäkin vuonna useita maininnan arvoisia artisteja.

Rotuerottelun pitkä varjo

Yhdysvalloissa on rakenteellisella rasismilla pitkät perinteet. Valtion perustajaisien tiukasti kannattama orjuus lakkautettiin virallisesti jo 1800-luvun puolessa välissä, mutta maassa vallitsi silti käytännössä tiukka afroamerikkalaisia sortava rotuerottelupolitiikka. Vasta kovan kansalaistottelemattoman liikkeen taistelun jälkeen vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus totesi yksimielisesti, että rotuerottelu on perustuslain vastaista.

Vaikka rotuerottelu on virallisesti historiaa, jatkuu se käytännössä monella tasolla. Esimerkiksi sekä liittovaltion että osavaltioiden vankiloiden vangeista reilusti yli puolet on taustaltaan afroamerikkalaisia, vaikka heidän osuus väestöstä on vain reilu 12 prosenttia. Washington Post -lehden vastikään tekemän tutkimuksen mukaan afroamerikkalaisella 15-34-vuotiaalla miehellä on jopa 16 kertaa suurempi riski tulla poliisin ampumaksi kuin vastaavalla valkoihoisella. FBI:n tilastojen mukaan afroamerikkalaiset poliisiväkivallan uhrit ovat valtaosaltaan olleet aseettomia. Kaiken lisäksi väkivallanteon taustalla oleva virkavalta pääsee usein pälkähästä: tapauksia ei tutkita, syytteitä ei nosteta tai vakavimmillaankin tuomiot ovat naurettavan pieniä. Ei siis ihme, että somessakin suositun Black Lives Matter -kampanjan kaltaisella toiminnalla on kova tarve.

Tältä taustalta nousee myös Suomessa ensimmäistä kertaa esiintyneen Body Countin musiikki. Alunperin vuonna 1990 Los Angelesissa perustettu yhtye yhdistelee rouheille kitarariffeille perustuvaa thrash metalia sekä hiphopia. Räppärilegenda Ice-T:n yhdessä kitaristi Ernie C:n kanssa luotsaama Body Count ei uransa aikana ole piitannut poliittisesta korrektiudesta: rankkoja teemoja on käsitelty niiden oikeilla nimillä. Ice-T (passissa lukee miehen oikea nimi Tracy Lauren Marrow) tuntee kadun kielen, joka ei aina ole sieltä siisteimmästä päästä. Siinä ’nigga’ on ’nigga’ ja poliisi vähintäänkin sika – ellei sitten peräti murhaaja.

Body Count on alusta asti jaksanut kohahduttaa Yhdysvaltojen konservatiivisia musiikkipiirejä. Yhtyeen ensimmäiselle, vuonna 1992 julkaistulle Body Count -pitkäsoitolle piti alun perin tulla provosoidusti otsikoitu kappale Cop Killer, jossa kritisoitiin korruptoituneen poliisin harjoittamaa väkivaltaa. No homma ei ihan mennyt putkeen. Jopa Yhdysvaltojen silloinen presidentti George Bush vanhempi otti kantaa, että kappaletta ei pitäisi julkaista.

Levy-yhtiö Warner joutui hankalaan välikäteen, kun entistä suurempi lauma närkästyneitä yhteiskuntavaikuttajia viritteli laki- ynnä muita operaatioita sitä vastaan. Lopulta Ice-T suostui vetämään jo sinkkuna julkaistun kappaleen pois levyltä, jotta se ylipäätään saataisiin julkaistua. Kiistanalainen viisu korvattiin ironisella Freedom of Speechillä, jossa Ice-T pohtii Yhdysvalloille niin keskeistä mutta samalla kovin epäsuhtaista sananvapauden käsitettä.

Ei tilaa hienostelulle

Body Countin levylaskuri näyttää tällä hetkellä kuutta pitkäsoittoa. Viime vuonna ilmestynyt Bloodlust jatkaa hyväksi havaitulla polulla: tiukkaa metalliriffittelyä ja poliittista räppiä, joka ei edelleenkään anna tilaa hienostelulle. Ja lisää on luvassa, sillä yhtye on jo ilmoittanut julkaisevansa uutta materiaalia ensi vuonna.

Yhtye oli jopa tänä vuonna ehdolla parhaan metallibiisin Grammy-palkinnon saajaksi Black Hoodie -kappaleellaan. Body Count esiintyi myös gaalan etkoilla tammikuussa tavalla, joka sai juhlaväen vetämään shampanjat väärään kurkkuun. Ice-T itse kertoi olleensa todella yllättynyt kutsusta tulla soittamaan juhlaan. Palkintoa ei tällä kertaa herunnut, mutta olipahan osoitus siitä, että rankalla poliittisella sanomallakin voi päästä eturivin julkisuuteen, jos pokka vain kestää.

Räpin ja metallin epäpyhä liitto ei kuulosta niin kaukaa haetulta kuin ensin voisi luulla. 1980-1990-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa metalli- ja hiphop-piirit tekivät yhteistyötä jo ennen Body Countiakin. Yhteisiä nimittäjiä olivat muun muassa marginaalinen asema suhteessa populaarimusiikin valtavirtaan, niukat materiaaliset puitteet sekä katuelämä, johon kuului oleellisena osana muun muassa skeittaaminen. Thrash metal -yhtyeistä esimerkiksi Anthrax teki kappaleita Public Enemyn kanssa. Sittemin niin sanotun nu- tai ”pomppumetalin” myötä räpistä tuli olennainen osa genreä, joka kaupallistui muun muassa Limp Bizkitin ja Linkin’ Parkin kaltaisten markkinaorkestereiden myötä. Sillä ei enää ollut mitään tekemistä alkuaikojen kapinahengen saati Body Countin kaltaisten poliittisten saarnaajien kanssa.

Tuulahdus syrjäkujilta

Silmämääräisesti näytti siltä, että Body Countin harvinaislaatuinen Suomen-ensiesiintyminen oli saanut festivaalin tupaten täyteen nälkäisiä faneja. Eikä yhtye pettänyt odotuksia.

Heti kärkeen saatiin iloinen yllätys, kun legendaarisen metalliyhtye Slayerin entinen rumpali Dave Lombardo teki vierailuvisiitin. Slayerin klassiset hitit Raining Blood ja Postmortem kaikuivat komeasti alkuperäisen kannuttajan siivittämänä.

Puolitoista tuntisen keikan aikana kävi selväksi, mistä Body Countin voima kumpuaa. Se on kuin suora tuulahdus Los Angelesin pimeiltä syrjäkujilta, jonne jonnet eivät uskalla ja poliisikin vain vahvan SWAT-tiimin kera.

Body Count osaa myös höystää rankan sanomansa huumorilla, sillä selvästikään ilman sitä ei kaduilla kestä. Body Countin huumori on teekkaritasoa, mutta omalla tavallaan kertoo sitä arkipäivän kokemuksesta, josta se saa kasvualustansa.

Ice-T:n räp nousee aivan uudelle tasolle juuri Ernie C:n rankan kitaroinnin ansiosta. Se luo armottoman, pohjimmiltaan jopa väkivaltaisen ilmapiirin, joka ei jää pelkän retoriikan tasolle. Siinä suomalainenkin valkoihoinen etuoikeutettu saa hivenen tuta sitä todellisuutta, jossa valitettavan moni vähemmistön edustaja joutuu olosuhteiden pakosta tänäkin päivänä elämään – ei vain Yhdysvalloissa vaan entistä useammin myös Suomessa.

Body Countin kappale No Lives Matter alleviivaa sitä tosiasiaa, että ennen pitkää kyse ei ole vain etnisistä vähemmistöistä: on vain ajan kysymys, koska systeemin aseet käännetään myös muita kelvottomina pidettyjä kansaosia kohtaan: työttömiä, vähävaraisia, yhteiskunnasta syrjäytettyjä. Lopulta kukaan meistä ei ole varmuudella turvassa. Kapitalismissa ei elämällä ole arvoa – vain voitot ratkaisevat.

Yhteiskunnallista sanomaa

Oli Tuskassa Body Countin lisäksi toki muitakin merkittäviä artisteja.

Lauantaina saksalainen pitkän linjan thrash-jyrä Kreator veti tapansa mukaan armottoman keikan. Kitaristi-laulaja Mille Petrozzan johtamassa yhtyeessä on jo pitkään vaikuttanut kitaristina suomalainen Sami Yli-Sirnö, joka muistetaan muun muassa Waltari-yhtyeestä. Petrozzan sanoma on aina ollut yhteiskunnallista, ja mies on musiikissaan siirtynyt vanhoilla päivillään entistä radikaalimmin vasemmalle. Kappaleet kuten Civilization Collapse ja World War Now varoittavat siitä, mihin nykyisen kapitalismin alistama maailma voi pahimmillaan olla menossa.

Timo Rautiaisen Trio Niskalaukaus on hiljattain tapahtuneen paluunsa jälkeen ollut kiitettävässä nousukiidossa. Sunnuntaina metallikansaa ilahduttaneella Rautiaisella on hittejä mistä valita. Rautiainen kohahdutti taannoin tekemällä hienon kappaleen Suomi sata vuotta, jossa tehtiin kunnolla pesäeroa äärioikeistolaiseen rajakkiporukkaan, joka jostain onnettomasta syystä on pitänyt nahkapäistä Rautiaista niin sanotusti ”meidän miehenä”. On vaatinut melkoista puliveivausta saada Rautiaisen kappaleista tukea natsiaatteelle. Se aika, kun Niskalaukauksen keikoilla vielä nähtiin Heil Hitler -tervehdyksiä, on nyt historiaa.

Rautiaisen musiikissa ovat alusta asti olleet läsnä ekologiset teemat, pienen ihmisen ahdistus, rauha sekä solidaarisuus. Ne kuuluvat Niskalaukauksen musiikissa tänä päivänä kenties selkeimmin kuin koskaan.

MARKO KORVELA

---