Klemolan Casanova nauraa seksille ja vallankäytölle

Leea Klemola pilkkaa uutuuskomediassaan seksiä. Vaimoni, Casanova tekee naurettaviksi myös muita meille tärkeitä asioita. Samalla se näyttää vakuuttavasti, miten täynnä hyvää tarkoitusta me osaamme olla. Teatteritaiteen onneksi hyvät tarkoitukset sekoittuvat helposti hyväksynnän hankkimiseen. Teatterissa seurataan säännöllisesti, miten yleisen hyväksynnän hankkiminen voi johtaa pahoihin, tai muuten vain naurettaviin seurauksiin.

Klemolan Kuopion Kaupunginteatterille tekemä Vaimoni, Casanova ei ole aivan yhtä villi teatterikappale kuin esimerkiksi Tampereen Teatterissa nähty Kokkola-trilogia (2004-2011). Kirjoittajan ja ohjaajan aatos ei lennä tällä kerralla hylkeenä kaukaisilla jäälakeuksilla, vaan leikittelee teatterin seinien sisällä teatterin perinteisillä keinoilla ja ilmaisupotentiaaleilla. Mielikuvitus lennättää paikalle rakkauden, kuoleman ja elämän mielen ja tuo niiden mukana hyvän annoksen hauskuutta.

Rakkauden ja kuoleman komiikka

Näytelmä tapahtuu kahdessa paikassa: vanhan pariskunnan makuuhuoneessa ja pienen teatterin harjoituksissa. Tapahtumapaikat vaihdetaan poikkeuksellisen tyylikkäästi. Näyttämömiehet Manu (Aki Pirskanen) ja Timo (Jussi Konttinen) kantavat avioparin sängyn pois tai takaisin. Pirskanen ja Konttinen eivät ole ammatiltaan näyttelijöitä, vaan Pirskanen on näyttämömestari ja Konttinen on näyttämömies. Näyttämömiehet siis näyttelevät näyttämöllä tekemällä siellä näyttämömiesten töitä. Heidän elekielensä ja henkilöhahmonsa antavat jäntevyyttä, voimaa ja ainutlaatuisen hienoa tyyliä koko esitykselle. Heidän esiintymisissään syntyy lakoninen henki, joka antaa näyttämötyön rönsyilylle komean ryhdin.

Myös Meri-Maija Näykki toimii tyylintekijänä. Hän on työharjoittelija Maria Saarikettu, joka toimii näytelmän näytelmäharjoituksissa häntä vanhempien ihmisten mekkaloinnin herkkänä ja tarkkana kokovartalokommentaarina. Näykki on tehnyt näytelmäharjoituksiin naamiot, jotka edustavat tyylisuunnaltaan huonoa ruotsia puhuvaa Göteborgin Commedia dell’ artea. Naamioiden funktioita ei selitellä. Expedition Granne, Knulliga Granne, Knussliga Granne, Akadeemiska Bönde, Akrobatiska Bönde, Fertill Luffare ja Finnjävel vain huomauttavat melkein ohimennen, että ympärillä vallitseva luokkayhteiskunta pitää teatteriharjoituksia katsottaessa ottaa ikään kuin reunaehtona huomioon,

Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) ja Jukka Merenmies (Annukka Blomberg) ovat noin 70-vuotias aviopari, jonka seksielämä ei ole erityisen rohkaisevaa. Merenmies on lääkäri. Lalla on palaamassa näyttelijän työhön kahden vuoden sairasloman jälkeen. Loma alkoi, kun koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti) antoi Lallan ilmi seksuaalisesta häirinnästä. Mutta nyt siis päästään taas tekemässä näytelmää Casanovasta. Sen sieluna on freelancetaiteilija Antero Jokinen (Miko Kivinen), joka edustaa näytelmässä elämää ja kaikkea seksiä. Lalla saa edustaa Casanovaa vanhaa ihmistä ja kuolemaa.

Giacomo Casanovan (1725-1798) avulla on pilkattu ennenkin seksiä menestyksellisesti. Esimerkiksi Federico Felllinin (1920-1993) Fellinin Casanovan (1976) impotensoiva mahti on mieleen painuva. Klemolan Casanova ei liene etunimeltään Giacomo. Hän on vanha, sukupuolisista kanssakäymisistä luopunut mummo, joka on tullut Göteborgiin lapsenlapsiaan tapaamaan ja juuttunut laivoineen sen satamaan. Mutta seksuaalisista velvoitteistaan hän ei pääse eroon, sillä käy ilmi, että hänellä on emättimensä paikalla taikauuni, joka tekee ihmeitä sisään tunkeutujalle. Uuniin pääsee vaginan päällä olevan ihmeluukun kautta. Markiisi de Volvo (Kivinen) koputtelee ja taputtelee Lallan luukkua valtavalla tekopeniksellä. Asetelman vakavuus naurattaa yleisöä, joka jännittää sisään pääsyn puolesta.

Olemisen ja ymmärtämisen tragiikka

Seksi on aika monille aika tärkeä, joillekin jopa pyhä asia. Ja koska näin on, niin kaikille ei riitä, että he harrastavat seksiä niin kuin partnerinsa kanssa parhaaksi katsovat. Jotkut haluavat myös määrätä, mitä toiset saavat tehdä omassa keskuudessaan. Seksi kuuluu pysyvästi poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vallankäytön piiriin. Keveimmillään kyse on hyvän maun rajoista käytävistä kisailuista, vakavimmillaan elämisen oikeudesta ja olemisen mielestä. Kaikissa kamppailuissa on kyse alistamisesta, ja vakavimmassakin taistossa on jotakin koomista, jos vain asiaa uskaltaa tarpeeksi ronskisti katsoa.

Klemola tarkastelee seksitaistoa ronskisti, mutta samalla lämpimin mielin, eikä hän oikeastaan lähde itse siihen mukaan ollenkaan. Vaimoni, Casanova päin vastoin osoittaa koko taiston pohjan naurettavaksi. Saamme nähdä ja kuulla, että se seksielämä, mitä me heteroseksuaaliset ja muutenkin normaalit ja kunnolliset ihmiset mielihyvin vietämme, on pohjimmiltaan koomista ja sellaisena pikkuisen surkeaakin. Jännitteitä syntyy siitäkin, että suhtaudumme näyttöön hieman huolestuneesti. Onko meidän elämämme turhaa ja hiukan ikävystyttävää pelleilyä? Eivätkö kauniit muistomme, hyvä uskomme ja parhaat pyrkimyksemme tuo yhtään parempia tuloksia? Eikö pieni lohdun sana sentään olisi paikallaan?

Vaimoni, Casanova ei ole tavanomainen näytelmä näytelmässä, vaan näytelmä, joka sisältää toisen näytelmän harjoituksia. Harjoituksissa toisen näytelmän henkilöt pääsevät näyttämään parhaat pyrkimyksensä parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus he tekevät sen sanan mukaisesti kädestä pitäen. Dialogin puhuttelut ovat intensiivisiä; toiselle puhutaan sinä-pronominia korostaen, etunimi moneen kertaan painokkaasti mainiten. Tässä toiseen vakavasti suhtautuvassa, toisen mieltä etsivässä, hyviin tuloksiin vakavasti pyrkivässä ajatustenvaihdossa latautuu isoja annoksia pakahduttavaa komiikkaa. Ja tietysti lataukset laukeavat. Toimijoiden vakaat pyrkimykset tuottavat enimmäkseen sellaisia tuloksia, joita he eivät halunneet. Komiikka ottaa asiat hallintaansa toisella tavalla kuin harjoittelijat tarkoittivat.

Se, että harjoittelijoiden hyvät tarkoitukset eivät toteudu, ei tarkoita sitä, että tapahtuisi jotakin pahaa. Vain naurettavaa tapahtuu. Pahantekemistä ei mainita, sillä tieto pahasta on näytelmän katsomisen taustaoletus. Avautuuko tärkeän tai peräti pyhän asian naurettavuudessa sellainen ”syvä merkityksettömyyden kuilu”, jossa Kyllikki Lallan mukaan paljastuu ”ihan koko elämän täydellinen merkityksettömyys”?

Vaimoni, Casanova ei tarjoa välähdystä toisenlaisesta seksistä tai paremmasta, pientä ihmistä puolustavasta maailmasta. Sen sijaan se tarjoaa suuren lohdutuksen, jonka mukaan me olemme suuria, traagisia olentoja tässä ja nyt. Tragiikka kohoaa olemisen ja ymmärtämisen komiikasta, Emme tiedä, miksi olemme niin naurettavia kuin olemme, mutta voimme nähdä, että tosiaan olemme naurettavia ja voimme ymmärtää, että emme ymmärrä, miksi olemme sellaisia. Olemisen ja ymmärtämisen komiikka tekee meistä traagisia olentoja. Asia tulee vielä selvemmäksi, kun otamme huomioon pahan tiedon reunaehdon. Tiedämme, että ihmiset tekevät käsittämätöntä pahaa, näemme pahan pahaksi, ja käsitämme, että emme voi käsittää näkemäämme. Vaimoni, Casanova on pakahduttava komedia, joka antaa ymmärtää, että tragedian uhreina ja tekijöinä ja sietäjinä voimme ehkä sittenkin elää yhdessä iloista elämää sen pienen hetken, mikä elossa olemisellemme on varattu. Leea Klemolan näytelmissä tätä pientä hetkeä juhlitaan mielikuvituksellisen mukavissa tunnelmissa.

PERTTI JULKUNEN

Kuopion Kaupunginteatteri: Vaimoni, Casanova. Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola. Näyttelijät: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen. Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Tanssiteatteri Minimin kanssa. Kantaesitys 13.9.2016 Kuopion Kaupunginteatterissa. Arvostelu kirjoitettu 21.9.2016 annetun esityksen perusteella.