Köyhät, pitäkää yhtä!

Alkukesästä Sodankylän elokuvajuhlilla sai Suomen ensi-iltansa Aki Kaurismäen uusi, odotettu elokuva Le Havre. En ollut sitä näkemässä, mutta lehtitietojen perusteella teos jatkaa ohjaajan myöhemmän tuotannon peruslinjaa, heikkojen ja päähänpotkittujen empaattista kuvausta. Tällä kertaa Kaurismäen katse kohdistuu Eurooppa-linnakkeen pahnanpohjimmaisiin, laittomiin maahanmuuttajiin.

Usein Kaurismäen uran tämän vaiheen nähdään alkavan lama-Suomea ja työttömyyttä kuvanneesta elokuvasta Kauas pilvet karkaavat (1996). Itselleni taas valkeni vappuna pari vuotta sitten, että hän on käsitellyt vähäosaisuuden tematiikkaa varsin poliittisesti jo nuoruudessaan. Näin tuolloin ensimmäistä kertaa vuosikausiin Calamari Unionin (1985), jonka absurdi huumori oli lukioikäisenä viehättänyt kovasti. Yhtäkkiä huomasin löytäväni kulttielokuvasta syvemmän tason.

Kaurismäen toisessa pitkässä elokuvassahan 16 miestä – viisitoista Frankia ja yksi Pekka – lähtee köyhyyden keskeltä Kalliosta tavoittelemaan parempaa elämää myyttisessä Eirassa. Helsingin keskustaan päästyään he hajaantuvat ja jatkavat matkaa yksin tai pienissä ryhmissä. Huonosti käy, sillä lähes kaikki matkalaiset menehtyvät varsin väkivaltaisesti. Lopulta vain kaksi pääsee Eiraan, mutta he saavat huomata, että sekin on jo rakennettu täyteen eikä vastaa heidän kuvaansa onnen kultamaasta. Seuraava epätoivoinen yritys on varastaa soutuvene ja lähteä sillä Eestiin.

Elokuvan symboliikka on lopulta lähes alleviivaavaa, nuorena katsoessa se vain peittyi lukemattomien legendaaristen repliikkien ja kieli poskessa toteutettujen juonenkäänteiden alle. Frankit tekevät ratkaisevan virheen lähtiessään tavoittelemaan menestystä kapitalistisessa yhteiskunnassa sen itsensä ehdoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että he voimiensa yhdistämisen sijaan käyvät kukin omaa taisteluaan, jonka ovat tuomittuja häviämään. Heidän ei olisi alun perinkään pitänyt lähteä Eiraan, joka näyttäytyy tässä kapitalismin ylläpitämänä illuusiona paremmasta elämästä, ”amerikkalaisena unelmana”.

Keskusta edustaa Calamari Unionissa kylmää markkinayhteiskuntaa, jossa käydään selviytymistaistelua. Siksi lähes kaikki siinä menestystä tavoittelevat joutuvat väkivaltaisen kuoleman tai itsetuhon uhreiksi. Joku harva selviää, mutta nämäkin saavat huomata, ettei materiaalisessa menestyksessä ollutkaan onnen avaimia.

Kapitalismi ylikorostaa yksilöllisyyttä, mutta tosiasiassa se ei näe ihmisiä vaan kuluttajia, kasvottomia Frankeja.