Punaista dekkarikirjallisuutta kesään – osa 2

Vaikka kesä lähenee loppuaan ja Petteri Orpon sinimustan hallituksen uusimmat leikkaussuunitelmat kolkuttavat ovella, vielä on hyvä hetki rentoutua dekkarin parissa. Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Jälkimmäinen tosiasia kuitenkin unohtuu kirjallisuus- ja kulttuurikritiikin kohdalla varsin usein.

Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa, ja kirjallisuuskritiikeistä on tullut pelkkää pinta-luentaa. Tallyn huomio on helppo allekirjoittaa; myös Suomessa vallitseva uusliberalistinen eetos vaikuttaa väistämättä siihen, millä tavalla kirjallisuus- ja kulttuurikritiikkiä tehdään, ja tullaan tekemään tulevina vuosina. 

Nyky-Kiinan ongelmat dekkarissa

Juttusarjan ensimmäisessä osassa perehdyimme yleiskatsauksen osalta pohjoismaiseen dekkariin, ja myös venäläiseen nykydekkariin. Nyt on aika analysoida Suomessa tunnetuinta kiinalaisen dekkarin pioneeri Qiu Xiaolongia, joka on löytänyt tiensä lukijoiden sydämeen runoilevalla ja yltiöromanttisella ylikomisariollaan Chen Caolla. Qiu on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 1989, ja hän kirjoittaa ylikomisario Chenin seikkailut englanniksi. Dekkarien kirjoittaminen englanniksi oli runoilijan-Qiulta tietoinen valinta, sillä hän saattoi kokeilla tässä omia kirjallisia rajojaan.

Qiulta on suomennettu kuusi romaania, mutta vakiintunutta suomentajaa Qiun romaaneilla ei ole ollut, mutta tästä huolimatta Qiun romaanien suomentajat Jaakko Kankaanpää, Leena Peltomaa, Juhani Lindholm, Kristiina Savikurki, Katariina Kaila ja Oona Timonen ovat onnistuneet käyttämään suomennetuissa romaanissa yhtenäisiä suomennosvalintoja. Chen Cao-dekkareissa käsitellään nyky-Kiinan yhteiskunnallisia ongelmia, kuten korruptiota ja naisten asemaa. Dekkari Qiulle valikoitui kirjoittamisen lajiksi, koska dekkarissa on poliisin hahmon kautta mahdollista käsitellä yhteiskunnallisia ongelmia tekemättä poliisista kuitenkaan itse tarinan sisällä poliittista toimijaa. Sanomalehtihaastattelussa Qiu on itse todennut poliisin käyttämistä yhteiskunnallisten tuntojen tulkkina seuraavasti:

”Kytän täytyy selvittää asioita, tutkia ympäristöä ja jututtaa erilaisia ihmisiä. Tarinoideni poliisi on tässä suhteessa hyvä hahmo, koska hän on intellektuelli. Hän ei ainoastaan nappaa murhaajaa, vaan hän tutkii mikä itse rikoksen tapahtuessa on mennyt pieleen historian, kulttuurin ja yhteiskunnan valossa – missä ympäristössä rikos tapahtui?”

Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta poliisin tai yksityisetsivän hahmon käyttäminen tässä tarkoituksessa on ollut dekkarin historiassa verraten yleinen. Silloin, kun yhteiskunnallisia olosuhteita on mahdotonta tai hankalaa kommentoida suoraan, niin kommentaarit voidaan suorittaa fiktiivisten hahmojen tai salapoliisikertomuksessa esitetyn yhteiskuntakritiikin myötä.

Silloin, kun yhteiskunnallisia olosuhteita on mahdotonta tai hankalaa kommentoida suoraan, niin kommentaarit voidaan suorittaa fiktiivisten hahmojen tai salapoliisikertomuksessa esitetyn yhteiskuntakritiikin myötä.

Kirjailijan taiteellinen vapaus

Proosakirjailijan erivapaudella on mahdollista kommentoida yhteiskunnallisia ongelmia hyvin syväluotaavasti, jolloin yhteiskunnalliset ongelmat henkilöityvät draaman kaaressa. Qiu onkin itse todennut, että kirjojen varsinainen päähenkilö ei ole Chean Cao, vaan koko kiinalainen yhteiskunta, ja rikosromaanin olevan hyvä keino tuoda esiin niitä muutoksia, joita kiinalaiset ovat kokeneet viimeisten vuosikymmenien aikana. 

Etsivän hahmolla on siis mahdollista symboloida koko yhteiskuntaa, silloin kun yhteiskunnasta ei muuten ole mahdollista kertoa tarinaa. Yhdysvaltalaisista dekkaristeista samaan tekniikkaa on käyttänyt esimerkiksi James Crumley kovaksi keitetyissä dekkareissaan kuvatessaan Yhdysvaltojen jyrkkää eriarvoisuutta aina Richard Nixonin ajalta George W. Bushin presidenttikaudelle. 

Lukiessa shanghalaisen ylikomisario Chenin luonteenpiirteistä, tulee väistämättä mieleen, että Chen on Qiun alter-ego, vaikka Qiu on tämän itse kiistänyt. Chen harrastaa Song-dynastian aikaista runoutta ja Song-dynastian aikaista vaikuttavaa runoutta siteerataan myös romaaneissa. Ylikomisario kirjoittaa romaanisarjan aikana runoja myös itsekin. Asuessaan Kiinassa Qiu toimi kielenkääntäjänä kääntäen mm. T.S. Eliotin ja William Butler Yeatsin runoja kiinaksi. Qiu on julkaissut Eliotista sekä Yatesista populaareja tietokirjoja kiinaksi, ja ylikomisario Chenin tutkimuksista näkyy Qiun tausta runoilijana ja runouden tutkijana. Eliotin ja Yeatsin vaikutus näkyy myös selvästi. Aika ajoin Qiun tekstiä lukiessa tulee tunne, että lukisi englantilaisen kirjallisuuden hauskimpia huumorin kukkia. Huumorista käyvät esimerkiksi viittaukset Deng Xiaopingin valittuihin teoksiin. 

Dekkarin poliittiset sävyt

Alkuperäisteosten kieli on näkynyt myös Qiun teosten vastaanotossa Kiinassa. Kiinalaiset kirjallisuuskriitikot ovat syyttäneet Qiun kirjoitustyyliä orientalistiseksi, ja vääristyneiden mielikuvien ja stereotypioiden esittämisestä länsimaisille lukijoille koskien kiinalaista ruokakulttuuria ja kansantarustoa. Qiu on vastannut kritiikkiin, että käyttää ajoittain nostalgisia elementtejä nuoruudestaan – ja tekniikkana tämä toimii. Nostalgian avulla niin kirjailija kuin lukija pääsevät kylään Kiinan nykypäivään, mutta myös menneisyyteen. Qiun teosten julkaiseminen Kiinassa on saanut myös poliittisia sävyjä: Qiun esikoisteos Punaisen sankarittaren kuolema (2005) julkaistiin lievästi sensuroituna teoksessa käsiteltyjen poliittisesti arkaluontoisten teemojen takia.

Eräs Qiun vakioaihe on korruptio, mutta arkaluontoiseksi poliittiseksi tematiikaksi muodostui Punaisen sankarittaren kuoleman osalta myös puoluekaadereiden ja talousuudistusten esittäminen negatiivisessa valossa. Poliittisista sävyistä ei kuitenkaan tule päälle liimattua vaikutelmaa. Vaikka esikoisromaanissa Punaisen sankarittaren kuolemassa murha kytkeytyy Shanghain keskitason puoluekaaderistoon, niin rikoksen uhria ja olosuhteista kuvaillaan tavalla, josta poliittisuus ei paista lävitse liikaa loistaen:

Qiu ei vältä symboliikkaa tässäkään suhteessa; korruptio ja valtapyrkimykset ovat sulkeneet ovet kansalliselta mallityöläiseltä kuoleman myötä lopullisesti.

”Hän alkoi tosiaan saada lisätietoja jo ennen lounasta. Kuolleen naisen henkilöllisyys varmistui. Hammaskartta sopi hänen terveystietoihinsa. Guan Hongying, ikä kolmekymmentäyksi, naimaton, kosmetiikkaosaston päällikkö, Puolueen jäsen yhdentoista vuoden ajan, kansallinen mallityöläinen, ottanut osaa yhdeksänteen ja kymmenenteen puoluekokoukseen. Hän oli lähtenyt kotoa lomalle toukokuun 10.päivänä eikä hänestä ollut kuultu sen jälkeen mitään. ”

Jo nimensä puolesta Punaisen sankarittaren kuolema viittaa murhattuun uhriin, Guan Hongyingiin. Guan merkitsee kiinasta käännettynä ”oven sulkemista”, sana ”hong” merkitsee punaista ja ”ying” sankaritarta. Qiu ei vältä symboliikkaa tässäkään suhteessa; korruptio ja valtapyrkimykset ovat sulkeneet ovet kansalliselta mallityöläiseltä kuoleman myötä lopullisesti. Romaanihenkilön kuolemalla Qiu osoittaa monia kiinalaisen nyky-yhteiskunnan kipupisteitä, kuten naisten epätasa-arvoisen aseman.

Kolonialismin kuvauksia

Dekkareissa on kuvattu myös kolonialismia. Valta on olennainen osa dekkareita. Valta riistää elämä ja valta hallita toisia ovat läsnä  ranskalaisen Olivier Trucin esikoisromaanissa Viimeinen saamelainen (2015), joka sijoittuu Saamenmaan Norjan puoliseen osaan, Koutokeinoon. Tukholmassa asuva Truc on Le Monden toimittaja, joka on yli 20 vuoden ajan perehtynyt saamelaisten asemaan Skandinaviassa. Trucin esikoisromaani on syväluotaus Euroopan ainoan alkuperäiskansan asemaan, rasismiin ja kolonialismiin.

...romaanin varsinainen tarina ei ole murhamysteeri, vaan kertomus kolonialismin kauhusta.

Osittain Viimeinen saamelainen kulkee pohjoismaisen dekkarin tuttuja jalanjälkiä; romaanin startti on raaka murha kaamosaikaan Koutokeinossa. Tapausta ryhtyy tutkimaan poropoliisi Klemet Nango. Nangon hahmon kautta Truc käsittelee myös poliisissa vallitsevaa systemaattista rasismia. Yhteiskunnallisena instituutiona poliisi ei ole tässäkään romaanissa ystävä, vaikka yksittäisiä hyviä ihmisiä poliisissa on töissä. Asetelmaa voisi kuvailla stereotyyppiseksi, mutta Truc väistää stereotypioita kirjoittamalla auki hahmojensa tekoja ja motiiveja toiminnalleen.

Romaaniin on ujutettu mukaan paljon faktaa pelkän maantieteen osalta; Koutokeino on pinta-alaltaan saman kokoinen kuin Libanon. Maanomistaminen ja kaivokset nousevat halki romaanin esiin poliittisina kysymyksinä. Voisi oikeastaan sanoa, että romaanin varsinainen tarina ei ole murhamysteeri, vaan kertomus kolonialismin kauhusta. Teos kehystää pahuuden kuvan ranskalaisesta malminetsijä Andre Racagnalista, ja tämän edustamasta kaivosyhtiöstä. Teos näyttää yhtäläisyysmerkit maailman muiden kaivosalueiden riiston kanssa, nostaen Saamenmaan rinnalle toiseksi esimerkiksi Kongon. Kaivosyhtiöiden toimintaa kuvaillaan romaanissa realistisesti:

”He olivat puhuneet kivistä, kaivannaisista, kaivoksista. He olivat puhuneet rikkauksista. Puhuneet edistyksestä. Yleensä he olivat odottaneet, että saamelaiskasvattajat olisivat innoissaan. Ja usein hämmästyneet, kun vastassa oli sulkeutuneita ilmeitä. Ulkomaalaiset eivät ymmärtäneet. Siinä, missä he näkivät kaivoksia ja niin kutsuttua edistystä, kasvattajat näkivät aivan muuta. He näkivät laidunmaat katkaisevia teitä, poroja hätyyttäviä rekkoja ja kolareita eläinten tienylityspaikoissa. Ulkomaalaiset kohauttelivat olkapäitään. He puhuivat rahasta. Ja sanoivat, että paimen saisi jokaisesta menetetystä porosta korvauksen. Useimpien kasvattajien ilme pysyi yhä sulkeutuneena. Ja ulkomaalaiset hermostuivat. He sanoivat että saamelaiset eivät ymmärrä omaa parastaan, että he saattaisivat menettää kaiken ja että kaivoksia perustettaisiin joka tapauksessa.”

Maakysymys ole poliittisesti irrallinen asia myöskään Suomessa. Eräänä karuna esimerkkinä käy oikeusministeriön vuonna 2006 julkaisema selvitys Lapinmaan maaoikeudet: Yhteenveto ja tiivistelmä Lapinmaan maaoikeudet -tutkimuksesta  joka väitti, etteivät saamelaiset olleet koskaan omistaneet maitaan. Oikeusministeriön raportilla oli poliittinen tausta. Selvityksen laatinutta työryhmää kritisoitiin siitä, että mukana ei ollut yhtään saamelaista historioitsijaa, eikä saamelaiskäräjiä konsultoitu.

Mikä tekee dekkarista yhteiskuntakriittisen?

Lopuksi on hyvä jättää pohdittavaksi, mikä tekee dekkarista yhteiskuntakriittisen. Tässä artikkelisarjassa käsittelemäni kaikki teokset käsittelevät yhteiskunnallista eriarvoisuutta, mutta tekeekö pelkästään tämä näkökulma dekkarista yhteiskuntakriittisiä? Yleisellä tasolla voi sanoa, että jokainen kapitalistisessa yhteiskunnassa tehty kulttuurintuote heijaa väistämättä yhteiskunnassa vallitsevia arvoja.

Eri asia on, millä tavalla kulttuurintuote kritisoi vallitsevia arvoja. Tosin, nykyisissä kirjallisuustrendeissä on jo paljon, kun sanotaan jotain yhteiskuntakriittistä. Rikosromaaneissa yhteiskuntakritiikki nousee esiin jo pelkästään siinä, että romaanien juonen kautta näytetään se tosiasia, ettei poliisi ole ystävä. 

Kirjallisuus

Gay, Malcom (2007): The Case of Shanghai Shamus. River Front Times. https://www.riverfronttimes.com/news/the-case-of-the-shanghai-shamus-247...

Lehtola, Veli-Pekka (2022): Contested Sámi Histories in Finland. Teoksessa Sámi Research in Transition. Toimittaneet Laura Junka-Aikio, Jukka Nyyssönen ja Veli-Pekka Lehtola. Routledge. 

Tally, Robert JR. (2022): For A Ruthless Critique of All That Exists. Literature in an Age of Capitalist Realism. Repeater Books. London.

Truc, Olivier (2015): Viimeinen saamelainen. Alkuperäisteoksesta Le Dernier Lapon suomentanut Lotta Toivanen. Siltala.

Xiaolong, Qiu (2005): Punaisen sankarittaren kuolema. Alkuperäisteoksesta The Death of Red Heroine suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava.

Viitteet

1 Tally 2022,45

2 Gay 2007

3 Lehtola 2022, 63