Elokapina-liikkeen kolme aktiivia on aloittanut Helsingissä nälkälakon protestoidakseen riittämättömiä ilmastotoimia vastaan. Elina Kauppilan mielestä hallituksen suunnitelmat eivät ole alkuunkaan riittäviä.
Keywords:
Bändi, jonka nimeä ei voi sanoa
MITÄPÄ OLISI Suomen kesä ilman musiikkifestivaaleja. Koronaepidemia pisti valtaosan kesätapahtumista telakalle pariksi vuodeksi, ja nyt menetykset otetaan takaisin korkojen kera.
Vuonna 2015 ensimmäistä kertaa järjestetty Sideways on vakiinnuttanut asemiaan Helsingin festarikesän avaavana tapahtumana. Sitä voisi pitää eräänlaisena elokuisen Flow-festivaalin pikkusiskona, jonka profiili on yhtä lailla ”hipsteri”: vaihtoehtomusiikkia, kulttimaineen saavuttaneita yhtyeitä, laadukasta vegeruokaa, pienpanimojuomia sekä tiedostavaa keskusteluohjelmaa tiedostavalle, nuorekkaalle ja aikaansa seuraavalle yleisölle.
Huora-yhtyeen laulaja ja biisintekijä Anni Lötjönen istuu henkilökunnan ruokalassa hiukan hämillään. Mitä tekee tamperelainen punkkari Helsingissä, keskellä hipsterilaumaa? Lötjönen ei itsekään oikein osaa sanoa.
– Kun katsoin esiintyjälistaa niin mietin, että kukahan yleisöstä tulee katsomaan meitä. En usko, että tänne ajautuu hirveästi meidän potentiaalisia kuuntelijoita. Toisaalta pidän meidän kuuntelijoista, koska siellä on kaikenlaista väkeä. Mielelläni kyllä olen täällä. Festivaali ei keikkaa pahenna – eikä nimi bändiä.
NIIN. KUN kyse on yhtyeestä nimeltä Huora, on pakko selvittää nimen alkuperää.
Aikoinaan Soundi-lehden haastattelussa yhtyeen kitaristi Paavo Pekkonen paljasti, että alunperin nimeä ehdotti hänen isänsä, legendaarinen kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen, jonka mielestä Huora-niminen punkbändi pitäisi olla. Aluksi nimi oli hyvä kännivitsi, mutta kuten usein on tapana, vitsi jäi elämään ja lopulta siitä tuli aktiivisen punkbändin nimi.
Lötjönen kertoo pystyvänsä elämään yhtyeen kieltämättä raflaavan nimen kanssa erittäin helposti – sen sijaan muita se saattaa närästää.
– Jännää, miten harva ihminen pystyy sanomaan sen nimen. Itse ei sitä ajattele niin, mutta edelleen me olemme ”se bändi, jonka nimeä ei voi sanoa”.
Hän kokee vahvasti osaksi punkkia sen, että nostetaan kissoja pöydälle.
– Huorassahan on tosi mielenkiintoinen kissa, se saa ihmiset havahtamaan. Sanana se on voimakas, sillä on kielteinen merkitys, mutta kyseessähän on täysin luonnollinen asia, ei siinä ole mitään rumaa eikä väärää. Silloin kun seksityöhön ei liity alistamista eikä rikollisuutta niin sehän on yrittäjyyttä siinä missä joku muukin, toteaa Lötjönen.
KORONAEPIDEMIASTA HUORA selvisi vähemmin vaurioin kun moni muu yhtye.
– Meillä oli siinä mielessä ”huoramainen” tuuri, että olimme juuri jääneet keikkatauolle puoli vuotta ennen koronaa. Ei mennyt vielä siinä vaiheessa leipä suusta. Viime kesänä sitten kyllä meni keikkoja alta, Lötjönen sanoo.
Punk-piireissä on totuttu tee se itse -menoon ja resurssien vähyyteen, mutta korona oli silti kova isku koko alalle. Eräs suurimpia tekijöitä oli pelko: kukaan ei oikein tiennyt, voiko järjestää, mitä ja miten ja uskaltaako ylipäätään mennä paikkoihin.
Lötjönen kuvaa omaa oloaan jonkinlaiseksi post-traumaattiseksi stressireaktioksi.
– Kun kaksi vuotta oli yhtä kysymysmerkkiä, niin ehti tottua pelkoon. Nyt tuntuu siltä, että voiko sitten luottaa siihen, että voi mennä keikoille eivätkä ne peruunnu, että ihmiset uskaltavat taas liikkua.
Anni Lötjösen ja punkin tiet yhtyivät jo yläkoulussa, kun hän alkoi isoveljensä myötävaikutuksella tutustua genreen. Punk on ollut välillä enemmän, välillä vähemmän kuvioissa, mutta kun kerran on sen kyytiin lähtenyt, niin pois on hankala hypätä.
Musiikin lisäksi punk-alakulttuuriin liittyvä aktivismi on Lötjöselle tärkeää.
– En osaisi elää tai hahmottaa maailmaa ilman että kävisin sitä arvojen kautta. Politiikkahan on vaikea käsite. Moni ei ole kiinnostunut politiikasta eikä halua tehdä politiikkaa, mutta kaikki me arkisessa elämässämme olemme poliittisia. Itse haluan, että poliittiset mielipiteet tulevat esille ja selväksi myös musiikissa.
Ja tulevathan ne selväksi. Alkuvuodesta ilmestyneessä Soundin arviossa Niko Peltonen kuvaakin Huoran kolmatta Älä luovuta -pitkäsoittoa, että se on kuin ”voimaannuttava soundtrack syrjäytyneille”, meidän aikakautemme poliittisten laulujen kokoelma. Sanoituksissa Lötjönen käsittelee niin mielenterveys-ongelmia kuin mielenterveyspotilaiden kohtelua, masennusta ja toksista vallankäyttöä. Tuomion saavat myös poliisiväkivalta sekä Putinin Venäjä.
Huoran kappaleissa on politiikkaa, mutta myös hauskanpitoa. Ja sitä Lötjösen mukaan tarvitaan.
– Olisi outoa, jos politiikasta ei voisi olla happitaukoja ja hommassa huumoria. Itse ainakin kuristuisin kuoliaaksi ellei välillä ole elvyttävää naurua. Komiikan kautta voi myös käsitellä suruja, ei sitä pidä kieltää.
Suomalaiseen hauskanpitoon liittyy vahvasti päihteiden käyttö. Lötjösen teksteissä vedetään ”kovia ja kiljua” ja mietitään, että olisipa sitä kaljaa, kun ei kestä olla selvin päin. Ja kun kaljaa on saatu, eihän se elämä siitä oikene – päinvastoin: kaikki kaatuu samaan tahtiin, kun humala vahvistuu.
– Ne ovat asioita, joita me kaikki pohdimme. Niitä on kohdattu jossakin kohtaa elämää. Kappaleissa on itseironiaa, mutta myös häpeilemätöntä heikkouksien ja kipukohtien paljastamista. Eihän kukaan halua, että päihteet olisivat ongelma, mutta aika usein niistä on harmia.
Huoraa ei voikaan syyttää päihteiden käytön ihannoinnista. Pahaan oloon voi saada hetken helpotusta, mutta samalla tulee usein kaivettua itsensä vielä syvemmälle kuoppaan.
Kuva: Emma Grönqvist
MUSIIKIN OHELLA Anni Lötjönen on tehnyt pitkän uran sosiaalialan ammattilaisena erityisnuorisotyössä. Hän kuitenkin uupui työssään, ja päätyi lopulta irtisanoutumaan vuonna 2017. Tarkoitus oli vaihtaa kokonaan alaa.
Lötjösellä itsellään loppuunpalaminen ei johtunut siitä, että olisi ollut valtava kiire tai että olisi ollut paska palkka. Voimat vei nuorten pahoinvointi.
– Kymmenessä vuodessa nuorten maailma muuttui, ja sen näkeminen teki minut lohduttoman surulliseksi – asiat, joihin ei pystynyt vaikuttamaan muuttuivat henkilökohtaisiksi, vaikka niinhän sen ei pitäisi mennä. Enhän minä voi jokaista eläintäkään pelastaa, vaikka haluaisin. Mutta sen opin vasta burn outin ja terapian kautta. Nyt pystyn ymmärtämään paremmin, että kaikki ei ole minun käsissäni.
Terapian kautta Lötjönen löysi työkaluja, joille on ollut jatkuvasti käyttöä. Samat huolet painavat mieltä edelleen, mutta nyt niiden kanssa pärjää paremmin. Vuosien tauon jälkeen Lötjönen on myös pystynyt palaamaan töihin sosiaalialalle.
Tärkeä tekijä on ollut myös sielunkumppanin löytyminen.
– Se on elinehto tällä hetkellä. Puolison kanssa rakkaudellisessa ja hyvässä suhteessa jaksaa kohdata mielen ja maailman outoudet.
Pitkän toipumiskauden aikana syntyi Lötjösen uupumista käsittelevä esikoisromaani Loppuunpalamaton, joka ilmestyi viime syksynä Johnny Knigan kustantamana.
KEVÄÄN TYÖTAISTELUIDEN myötä on noussut esiin, millaista alalla työskenteleminen on.
– On järkyttävää, että me annamme hoiva-alan rapistua silmiemme edessä. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka auttavat ihmisiä. Olosuhteet ovat olleet tiedossa koko ajan. Sitten joudutaan tällaisiin äärimmäisiin tilanteisiin.
Me olemme kuitenkin kaikki ihmisiä, ja ihmisten kanssa tehdään duunia. Ei voi välttyä siltä, etteikö välittäisi heidän kohtalostaan.
– Sosiaalialalla ei lähtökohtaisesti järjestetä mitään häitä vaan sammutetaan tulipaloja. Joka työpäivä on sisällöltään jonkin murheen tai huolen käsittelyä. Palkkauksen, työolojen ja esihenkilöiden suhtautumisen pitäisi jotenkin korreloida työn sisällön kanssa. Ei siellä huvikseen pyydetä lisää rahaa. Kun saa palkkaa, joka mahdollistaa työn ulkopuolisen vapaa-ajan sujumisen, se auttaa jaksamaan. Eivät ne vaatimukset turhia ole. Jos teet raskasta duunia, ja hädintuskin pärjäät palkalla himassa perheen kanssa, niin se on ihan mahdoton yhtälö.
Lötjönen ei tarkkaan osaa sanoa, mistä rahat sote-alan palkankorotuksiin otetaan, mutta kunhan naisvaltaisen alan arvostus saadaan kasvuun niin resurssejakin alkaa löytyä.
Eräs asia on osoittautunut vuosien varrella muuttumattomaksi: Huoran keikoilla on aina hauskaa. Lötjöselle se on tärkeää.
– Keikat ovat itselle henkireikiä. Haluan, että yhtyeen pojilla on kivaa ja kaikilla on kivaa, edes sen tunnin keikan ajan viikossa, ettei tarvitse ainakaan silloin miettiä sitä kaikkea mikä odottaa.
Haastattelun aikana kesäinen sadekuuro piiskaa Sidewaysin festivaalialueen asvalttia. Lötjönen toteaa sään olevan enemmän asennekysymys, mutta toivoo silti, että sade hellittäisi ennen keikkaa.
Toive osoittautuu turhaksi. Huono sää jatkuu vielä pari tuntia myöhemmin, kun Huora nousee esiintymislavalle. Yhtyeen energia ja iskevät kappaleet vetoavat hipsterimpäänkin yleisöön niin, että lavan edusta täyttyy sateesta huolimatta innokkaista kuulijoista ja pogoajista. Vesi roiskuu ja kengät kastuvat, kun Anni Lötjönen piiskaa yleisöä mukaan meininkiin.
Sade ei haittaa, vallankumous voittaa.
Kirjoittajan artikkelit
Yhdysvaltain rasistisen oikeuslaitoksen taustalla on hallitseva luokka. Nyt joukkoliikkeet etsivät vaihtoehtoa koko nykymuotoiselle kapitalistiselle Amerikalle, toteavat maan kommunistit.
Pitkäaikainen Suomen Sisun aktiivi ja Sarastus-verkkojulkaisun perustaja Riku Hautala uhkailee tuoreessa some-viestissään väkivallalla ”marksilaisia”.
- ‹ edellinen
- 9 / 168
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.