Imperialismin uudet, vanhat kasvot

Syyriassa kolmatta vuotta jatkuneissa taisteluissa sadat tuhannet ihmiset ovat kuolleet tai kadonneet. Levottomuuksien seurauksena maan sisäisiä pakolaisia arvioidaan olevan neljä miljoonaa ja ulkomaille paenneita puolitoista miljoonaa. Pakolaisleireissä tuhannet viruvat vain pressut suojinaan ilman avustuksia. Toisaalta monet syyrialaiset asuvat edelleen sodan repimissä kaupungeissa, kuten Aleppossa. 

Vaikeassa tilanteessa harvinainen toivon kipinä oli Venäjän ja Yhdysvaltojen yhdessä valmistelema rauhankokous, joka olisi asettanut al-Assadin hallituksen ja Syyrian opposition saman pöydän ääreen. Kokous oli määrä pitää tässä kuussa Genevessä. 

Mahdollinen rauhanprosessi pysähtyi kuitenkin ennen alkamistaan jo toukokuun lopulla Euroopan unionin ilmoitettua luopuvansa Syyrian asevientikiellosta. Unionin jäsenmaat eivät päässeet sopuun kiellon jatkamisesta kokouksessaan Brysselissä, sillä erityisesti Iso-Britannia ja Ranska ovat olleet kapinallisten aseistamisen kannalla.

Nyt rauhankokouksen tulevaisuus on epävarma. Venäjä pitää EU:n päätöstä kansainvälisen lain vastaisena ja Syyrian hallitus on tuominnut sen esteenä rauhalle. Kokouksen mahdollinen päivämäärä on siirtynyt heinäkuulle tai elokuulle.

Kesäkuun alussa Jekaterinburgissa EU-johtajat van Rompuy ja Barroso yrittivät tapaamisessaan Venäjän presidentti Putinin kanssa vähätellä päätöksen merkitystä. Putin puolestaan toisti pitävänsä kiinni kehittyneen S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän toimittamisesta Syyrian hallitukselle.

Samana päivänä julkaistu YK:n raportti kehotti voimakkaasti ulkovaltoja olemaan lisäämättä Syyriassa jo olevien aseiden määrää. 

Valkoisen miehen taakka

Helsingin yliopistolla työskentelevän Lähi-idän tutkijan ja kansainvälisten suhteiden historian dosentti Pertti Multasen mukaan Syyrian kohdalla nähdään konkreettisesti, miten toisen maailmansodan jälkeen syntynyt globaali turvallisuusarkkitehtuuri on romahtanut.

– Kysymys on isoista asioista, viimeisen 25 vuoden aikana muotoutuneesta uudesta turvallisuuspoliittisesta järjestyksestä - tai sen olemattomuudesta. Kukaan ei enää tiedä, mitkä säännöt kansainvälisessä politiikassa ovat voimassa. EU:n monimuotoinen porukka ajautuu tässä moniin leireihin.

Nykytilanne poikkeaa Multasen mukaan menneestä erityisesti siinä, että kynnys sodan aloittamiselle on huomattavasti alentunut. Imperialismin agressiiviset kasvot ovat jälleen paljastuneet.

– Viimeisten vuosikymmenten sodille leimallista on, että kuuluisa "kansainvälinen yhteisö" - YK mukaan lukien - on saatu hyväksymään suvereenin valtiokäsitteen sisältöä hämärtäviä periaatteita, kuten humanitaarinen interventio ja suojeluvastuun periaate.

Siinä missä valtioiden suvereenius oli aiemmin hyvin rikkomaton käsite, 90-luvun alusta lähtien on palattu vanhan tyyppistä imperialismia ja kolonialismia muistuttavaan politiikkaan. Kun ennen valkoisen miehen taakka oli viedä pakanamaihin kristinuskoa ja sivistystä, nyt lännestä tuodaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Näiden sisältöä ei kuitenkaan koskaan määritellä tarkasti.

Samaan aikaan maailmassa käydään valtavaa kamppailua median hallinnasta ja ideologian määrittelystä. Sodat pyritään kaikilla tasoilla toimivalla mediakampanjoilla maalaamaan humanitaarisiksi operaatioiksi.

– Vaikka tämä median luoma kuva olisi kuinka valheellinen, sen yhtenäisyyden rikkominen on tämän hetken maailmassa erittäin vaikeaa, Multanen sanoo.

Erityisesti eteläisen pallonpuoliskon maiden asioihin puuttuminen yritetään nyt esittää luonnollisena ja oikeutettuna. Kymmenissä valtioissa on jo käytetty siviiliuhreja vaatineita lennokkihyökkäyksiä, usein näiden maiden johtajilta kysymättä.

– Tällaista ei olisi voinut kuvitellakaan muutama vuosikymmen aiemmin. Se on jyrkässä ristiriidassa YK:n perussopimusten kanssa.

Libyan sivulliset uhrit

Humanitaarisen intervention oikeuden on ottanut käyttöön erityisesti Yhdysvallat ja sen eräänlaisena pikkuveljenä toimiva Euroopan unioni. Siinä entiset siirtomaavallat Ranska ja Iso-Britannia ovat keskeisiä toimijoita.

– On kylmäävä ajatus, että vuonna 2011 brittien koneet lähtivät pommittamaan Libyaa samasta tukikohdasta Kyproksen Akrotirilta, josta pommikoneet aikoinaan lensivät Egyptiin Suezin kriisissä vuonna 1956. 

Multasen mukaan kiistaton tutkimusnäyttö osoittaa, että jos minkä tahansa valtion sisäisiä konflikteja lähdetään ratkaisemaan ulkopuolisella sodalla, seurauksena on vain enemmän siviiliuhreja ja pitkäaikaista epävakautta. Libyan sota on siitä varoittava esimerkki.

– Oltiinpa nyt mitä mieltä tahansa Gaddafin hallinnon piirteistä, maan nykytilanne on erittäin hajanainen. On hyvin epäselvää, kuka hallitsee mitäkin aluetta.

Pahinta koko alueen kannalta oli se, että länsimaiden täyttämistä kapinallisten asevarastoista aseet lähtivät leviämään muihin kriisipesäkkeisiin. Levottomuudet laajenivat sitä myötä Maliin, Nigeriin ja Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Myös Syyriaan on lähetetty Libyasta aseita, rahaa ja joukkoja. 

– Nämä ovat Libyan sodan sivuvahinkoja, collateral damage, kuten Yhdysvalloissa sanotaan.

Imperialistisilla tahoilla on kuitenkin oma intressinsä sekasorron luomiseen. Koko Lähi-idän alueella ulkoapäin tuetut sodat ja kapinat ovat sijoittuneet arabitasavaltoihin, jotka ovat aikoinaan syntyneet anti-imperialistisen, kolonialismin vastaisten kamppailuiden tuloksina. Ne ovat pitkään olleet kiviä kengässä erityisesti USA:n imperialismin kannalta.

– Ihmisoikeudet ovat tässä täysin toissijainen kysymys. Yhdysvallat on aina kelpuuttanut strategisiksi kumppanikseen hyvinkin autoritäärisiä valtioita ja uskonnollisia liikkeitä, esimerkiksi šaahin Persian. Lähi-idän hegemoniseen hallintaan tähtäävissä toimissa ei ole aiemminkaan juuri kyselty kansalaisjärjestöjen mielipiteitä. 

Syyrian pirstaloituminen keskenään nahisteleviksi kuppikunniksi tekisi Multasen arvion mukaan alueen hegemonisen hallinnan helpommaksi. Tämä on Multasesta myös Israelin politiikkaa selittävä tekijä. Pitkittyneen sodan heikentämä Syyria sopisi Israelin valtapoliittisiin tavoitteisiin.

Kaoottinen tilanne Syyriassa

Pirstaloitumisesta ei ole tällä hetkellä puutetta ainakaan Syyrian opposition piirissä. Niin poliittinen kuin aseellinenkin oppositio on jakaantunut monenlaisiin kuppikuntiin. Pääosaa näyttelevät erilaiset aseistetut ryhmät. Kun vielä kaksi vuotta sitten rauhanomaista vastarintaa ja paikallishallintoa järjestävät paikalliskomiteat olivat merkittävässä roolissa, nyt ne ovat jääneet islamististen jihadistien varjoon.

– Tämän tyyppinen tilanne vetää aina puoleensa hyvin moninlaisia ulkopuolisia toimijoita, jotka saavat tukea monenlaisilta tahoilta, Multanen toteaa.

Sekalaisista hallituksenvastaisista aseistetuista joukoista koostuvan Vapaan Syyrian armeijan (FSA) lisäksi sotaa käyvät salafismin ja Muslimiveljeskunnan inspiroima Syyrian islamilainen vapautusrintama (SILF), Idlibin marttyyrien prikaati, sunni-islamistiryhmien muodostama Syyrian islamilainen rintama sekä jihadistinen al-Nusran rintama, jolla on yhteyksiä Irakin al-Qaedaan.

Vielä tämän lisäksi maassa toimii Kurdistanin demokraattisen puolueen aseistettu siipi YPG ja kokonaan ulkomaalaistaustaisia ryhmiä, kuten Venäjän tsetseenikapinallisten tukema Muhajireen-prikaati. Al-Assadin hallituksen arvion mukaan Syyriassa on taistelijoita jopa 29 eri maasta.

Avoimesti myönnetyistä terroriteoista huolimatta FSA pitää monia islamistiryhmistä liittolaisinaan ja on toteuttanut sotilasoperaatioita niiden rinnalla. Euroopan unionin tai Yhdysvaltojen FSA:lle toimittamat aseet päätyisivät siis pian myös muille ryhmille - aivan, kuten Libyassa.

Ulkomaalaisten joukkojen sekaantuminen taisteluihin on kuitenkin aiheuttanut vastareaktion sotaan väsyneiden syyrialaisten parissa. World Tribune -verkkolehti uutisoi kuun vaihteessa Naton teettämästä raportista, jonka mukaan syyrialaiset vihaavat jihadisteja enemmän kuin al-Assadia. Viimeisen puolen vuoden aikana kapinalliset ovat menettäneet kannatustaan myös aiemmin myötämielisesti suhtautuneen sunniyhteisön piirissä. 

Länsimaalaisen lähteen mukaan sunnit eivät erityisemmin välitä al-Assadista, mutta näkevät Qatarin ja Saudi Arabian tukemat jihadistit paljon pahempana vaihtoehtona maan tulevaisuuden kannalta. 

Imperialismin vastavoima puuttuu

– Koko maan identiteetti kansallisvaltiona on pitkälti syntynyt Assadin Baath-puolueen valtakauden aikana. Jos puolue taistelutilanteen seurauksena romahtaa ilman sopimuksia, myös Syyrian valtio romahtaa. Se olisi hyvin vakava tilanne.

Tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä, että vastakkain olisivat yksiselitteisesti vain al-Assadin Baath-hallitus ja imperialismi. Hegemonistiselta imperialistiselta politiikalta puuttuu tänään selkeä vastavoima.

Siinä missä Neuvostoliitto ja sen liittolaiset pyrkivät vuosikymmenten ajan tukemaan niitä tahoja, jotka ajoivat tasa-arvon, koulutuksen ja naisten aseman parantamista, on globalisaation pakkopaita vienyt useat arabimaat päinvastaiseen politiikkaan ja uudistusten purkamiseen.

Saman tyyppinen prosessi on näkynyt myös Syyrian Baath-hallinnossa, joka on selvästi siirtynyt myös uusliberalistisen politiikan suuntaan. Egypti on noudattanut sellaista jo 70-luvulta saakka.

Uusliberalistinen globalisaatio ja sen tuoma yhteiskuntien eriarvoistuminen ja aikaisempien saavutusten hävittäminen onkin ollut keskeinen syy siihen, että kansanliikkeet ovat nousseet pintaan arabimaissa.

– Siellä on ollut oikeutettua tyytymättömyyttä tuloerojen kasvuun ja korruptioon. Tietyt ryhmät ovat irtaantuneet kahmimaan kansallisomaisuutta omiin taskuihinsa. Tilanne ei tältä osin ole laisinkaan mustavalkoinen.

Työväenliikkeen näkökulmasta johdonmukaisen linjan löytäminen on hyvin hankalaa, sillä edistykselliset ja vasemmistolaiset voimat ovat erityisesti Lähi-idän alueella hyvin heikkoja. Sekä uskonnolliselta pohjalta nousseet monarkit että sotilashallitukset ovat vuosikymmenten ajan hyvin kattavasti ajaneet vasemmistolaisen työväenliikkeen joko maan alle, oppositioon, tai eliminoineet sen fyysisesti.

– Myös Baath-puolueiden hallinnot syyllistyivät tällaiseen. Irakissa hyvin selkeästi vasemmisto ja kommunistinen puolue hävitettiin, ihan fyysisillä vainoilla. Ja tähän politiikkaan myös Yhdysvalloissa oltiin hyvin tyytyväisiä, Multanen muistuttaa.

Rauhanpolitiikka on välttämättömyys

Myös viikonloppuna pidettävä SKP:n edustajakokous käsitteli Syyrian tilannetta. Edustajat hyväksyivät poliittisen toimikunnan valmisteleman kannanoton, jossa peräänkuulutetaan kaikkien osapuolten väkivaltaisuudet lopettavaan tulitaukoon tähtääviä aloitteita. 

Suomen hallitusta vaaditaan esityksessä lopettamaan USA:n ja Israelin politiikan myötäily "Syyrian ystävien" ryhmässä ja palaamaan sotilaallisesti liittoutumattoman rauhanrakentajan rooliin.

Dosentin mukaan Suomen mahdollisuuksia toimia rauhanrakentajana rajoittavat tällä hetkellä kuitenkin tietyt näkymättömät pakot. 

– Suomi seurailee ulkopoliittisen päätöksenteon suhteen Euroopan unionin päätöksentekoa, ja EU on viime kädessä pitkälti vanhojen suurten siirtomaavaltojen käskyvallassa. Suomen viiteryhmä on sellainen, ettei se jätä kovin paljon tilaa perinteiselle neuvotteluille tai puolueettomuuteen perustuvalle politiikalle.

Pertti Multanen painottaa ainoan kestävän ratkaisun maan tilanteeseen olevan silti neuvottelujen tie. Lähi-idässä on jo liian monta rikkinäistä valtiota, joissa ihmisillä ei ole tulevaisuutta. Syyriasta ei saa tulla uutta Irakia, jonka kaupungeissa nähdään edelleen päivittäin pommi-iskuja.

– Syyriassa on kuollut järkyttävä määrä siviilejä, mutta ulkopuolinen sota pahimmillaan moninkertaistaisi siviiliuhrien määrän. Siksi olisi tärkeää pitää kiinni Yhdysvaltojen ja Venäjän aloitteesta ja uudistaa Kofi Annanin rauhansuunnitelma. 

Tämä ei ole helppo tie. Se vaatii loppumatonta kärsivällisyyttä ja valmiutta keskustella neuvottelujen kautta. Mutta millään muulla keinoin ei Multasen mukaan voida saada aikaan kestävää poliittista sopimusta, joka on välttämätön tilanteen ratkaisemiseksi.