Kaivoslakko jakoi Britannian kahtia

Useimmat eivät nähneet sen merkitystä etukäteen, mutta vuosien 1984-1985 katkerasta kaivoslakosta tuli yksi 1980-luvun suurista symboleista.

Kaivostyöläiset olivat lakkoilleet myös kymmenen vuotta aiemmin. Tuon lakon katsotaan kaataneen pääministeri Edward Heathin konservatiivihallituksen vuonna 1974.

1980-luvun puolivälissä konservatiivit olivat taas vallassa, ja tällä kerralla he olivat valmistautuneet.

Viisi miljoonaa työtöntä

Margaret Thatcher valittiin Ison-Britannian pääministeriksi keväällä 1979. Ensihuuman jälkeen hänen suosionsa laski samaa vauhtia kuin työttömyysluvut kasvoivat, mutta Falklandin sota pelasti Thatcherin ja konservatiivipuolueen. Keväällä 1983 Thatcher valittiin ylivoimaisesti toiselle kaudelle.

Margaret Thatcher otti alusta asti yhdeksi päätehtäväkseen inflaation kesyttämisen ja Britannian talouden tervehdyttämisen. Voidaan katsoa, että hän onnistui pyrkimyksessään, mutta samalla Thatcher rikkoi paljon muuta.

Vuonna 1979 Britanniassa oli miljoona työtöntä. Kaivoslakon jälkeen heitä oli noin viisi miljoonaa. Monet uusista työttömistä olivat kaivos- ja tehdastyöläisiä, joiden oli mahdoton työllistyä uudelleen kotiseudullaan. Usein he olivat myös olleet perheensä ainoita elättäjiä. Kaivoskylissä oli harvoin muuta merkittävää teollista toimintaa.

Brittien enemmistö ei suinkaan ollut kaivostyöläisten ja heidän ehdottomuudestaan tunnetun johtajansa Arthur Scargillin takana. Monien mielestä Kansallisen kaivostyöläisten liiton (National Union Of Mineworkers, NUM) poliittinen valta oli kasvanut liian suureksi ja heidän erityisasemansa vaikeutti yhteisten asioiden hoitamista. Kannattamattomia kaivoksia oli suljettu 1960-luvulta lähtien, kun sähkö, öljy ja muut energiamuodot olivat syrjäyttäneet hiilen. Tukalassa tilanteessa kaivostyöläisten liitto taisteli asemastaan tiikeriemon tavoin.

Tyytymättömyyden talvi

Talvi 1978-1979 muistetaan Britanniassa tyytymättömyyden talvena, jolloin teollisuustyöläisten lakkoaalto pyyhki maata. Kaivostyöläiset olivat tietysti mukana. Kaivoslakko oli lähellä myös vuonna 1981, kun konservatiivihallitus ilmoitti suunnittelevansa 23 hiilikaivoksen sulkemista. Tuolloin hallitus kuitenkin perääntyi päätöksestään, koska hiilivarastot olivat tyhjillään.

Kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuun kuudentena päivänä vuonna 1984, hallitus ilmoitti taas aikovansa sulkea 20 taloudellisesti kannattamatonta hiilikaivosta. Kaivostyöläiset olivat jollain alueilla marssineet ulos työpaikoiltaan jo edellisenä päivänä.

Arthur Scargill väitti alusta asti, että konservatiivihallituksen pitkän tähtäimen suunnitelmana oli peräti 70 kaivoksen sulkeminen. Hallitus ja hiilikaivosten toiminnasta vastanneen The National Coal Boardin johtaja Ian McGregor kielsivät tällaisen suunnitelman olemassaolon. Viime vuonna julkaistut dokumentit kuitenkin todistavat, että aikeissa oli sulkea 75 kaivosta seuraavan kolmen vuoden aikana.

Britannian pisin yhtäjaksoinen työtaistelu

Kaivoslakosta tuli Britannian pisin yhtäjaksoinen työtaistelu. Se päättyi kolmantena maaliskuuta 1985, kestettyään lähes vuoden.

Koska kaivostyöläisten liiton paikallisosastot päättivät itsenäisesti lakkotoimista, lakkoa pidettiin perustuslain vastaisena. Sen vuoksi useimpien lakkoilijoiden perheet jäivät ilman sosiaaliturvaa.

Laillinen lakko olisi vaatinut tuekseen valtakunnallisen äänestystuloksen. Scargill ei halunnut sellaista järjestää, oletettavasti siksi, että ei ollut varma lopputuloksesta.

Lakon aluksi liitto maksoi lakossa oleville kaivostyöläisille 15 puntaa viikossa. Lakon pitkittyessä kaivostyöläisten liiton rahat ehtyivät, ja paikallisjaostojen piti ruveta hankkimaan rahansa itse.

Lakkolaiset saivat rahaa myös lahjoituksina. Esimerkiksi hieno, tositapahtumiin perustuva Pride-elokuva (2014) kertoo eteläwalesilaisesta kaivoskylästä, jonka lontoolainen Lesbians And Gays Support The Miners -ryhmä valitsi avustuskohteekseen. LGSM keräsi rahaa kadulla ja järjesti tukikonsertteja. Heidän toimintansa ansiosta kaivostyöläisten liitto on ollut siitä lähtien seksuaalivähemmistöjen äänekäs tukija.

Neuvostoliiton ammattiyhdistysten keskusjärjestö lahjoitti kaivostyöläisten liitolle miljoona puntaa. Huhuttiin, että myös monia terroristijärjestöjä avoimesti tukenut Libya kuului lakkoileville kaivostyöläisille taloudellista tukea antavien porukkaan. Ilmeisesti väite oli kuitenkin pelkkää loanheittoa.

Suhtautuminen lakkoon vaihteli

Kaikki Britannian kaivostyöläiset eivät olleet lakossa eivätkä Arthur Scargillin ehdottomuuden tukijoita. Alueelliset erot olivat suuria. Etelä-Walesissa sekä Kentin ja Yorkshiren kreivikunnissa suurin osa kaivostyöläisistä oli lakossa alusta kitkerään loppuun asti. Sen sijaan keskeisessä Nottinghamshiren kreivikunnassa työtaisteluun osallistui vain noin viidennes työläisistä. Enimmillään lakossa oli noin 150 000 kaivostyöläistä.

Myös ihmisten yleinen mielipide vaihteli alueittain ja lakon keston mukaan. Mitä pitemmäksi lakko venyi, sitä vähemmän se sai ymmärrystä osakseen.

Gallup-kyselyiden mukaan ihmisillä oli koko lakon keston ajan enemmän sympatiaa työnantajia kuin lakkolaisia kohtaan. Suurta osaa ihmisistä vaivasi erityisesti lakkovahtien väkivaltaisuus. Lakkovahdit puolestaan syyttivät väkivallasta poliiseja.

Ehkä eniten eripuraa ja hämmennystä aiheuttanut lakon vastustaja oli työväenpuolueen johtaja Neil Kinnock, jonka isä oli kaivostyöläinen. Kinnock vastusti kaivosten sulkemista, mutta kieltäytyi tukemasta Arthur Scargilliä.

Myös useimmat mediat suhtautuivat lakkoon kielteisesti. Vasemmistolainen Morning Star oli Britannian ainoa kansallinen lehti, joka tuki lakkoa koko ajan.

Tarpeettomasti venynyt kaksintaistelu

Kaivoslakko nähdään usein kahden äärettömän uppiniskaisen ihmisen, sosialistisen lakkokenraali Arthur Scargillin ja monetaristisen pääministeri Margaret Thatcherin, tarpeettomasti venyneenä kaksintaisteluna. Thatcherin voiton myötä ammattiyhdistysten vaikutusvalta romahti ja konservatiivipuolueen asema tukevoitui hetkeksi.

Margaret Thatcher jatkoi hirmuhallintoaan ja verotuksen kiristämistä 1980-luvun loppuun asti. Silloin tyytymättömyys puhkesi mellakoiksi, joiden seurauksena hän joutui eroamaan.

Pitkään sairastellut Margaret Thatcher kuoli vuonna 2013. Arthur Scargill johtaa yhä 1990-luvun puolivälissä perustamaansa Sosialistista työväenpuoluetta.

Kulttuuriväki kaivostyöläisten puolella

Vuosien 1984-1985 kaivoslakosta on tullut aihe, johon brittiläiset taiteilijat palaavat säännöllisesti. Mainitun Pride-elokuvan lisäksi se on suuressa osassa esimerkiksi rakastetussa Billy Elliot -elokuvassa (2000), joka kertoo pienessä kaivoskaupungissa asuvasta, balettitanssijaksi haluavasta pojasta. Billyn isä ja isoveli ovat lakkoilevia kaivosmiehiä.

Kirjallisuuden komein kaivoslakkoa käsittelevä teos lienee David Peacen totta ja kuvitelmaa mestarillisesti yhdistelevä GB84. Hän on kirjoittanut samantapaisella metodilla myös Yorkshiren viiltäjänä tunnetusta sarjamurhaajasta sekä jalkapallomanagereista Brian Cloughista ja Bill Shanklysta.

Monet muusikot asettuivat kaivostyöläisten tueksi heti kaivoslakon alettua. Äänekkäisiin puolestapuhujiin kuuluivat muiden muassa The Clash, Paul Weller, Jimmy Somerville ja Billy Bragg.

Lakon jälkeen syksyllä 1985 muusikot perustivat Red Wedge -kollektiivin, jonka tavoitteena oli houkutella nuoret mukaan politiikkaan ja auttaa työväenpuoluetta voittamaan vuoden 1987 vaalit. Kun niin ei käynyt, ryhmä hajaantui nopeasti.

Myöhemmin kaivoslakkoa käsitteleviä lauluja ovat julkaisseet esimerkiksi vasemmistolaisista mielipiteistään tunnettu walesilainen Manic Street Preachers, Pulp ja Sting.

Vuonna 1983 Britanniassa oli 174 toimivaa hiilikaivosta. Nyt niitä on enää kuusi. Monet entiset kaivosalueet kuuluvat yhä Britannian köyhimpiin alueisiin. Siellä asuvat eivät tule koskaan antamaan anteeksi Margaret Thatcherille.