Nato-kytkentä vie Suomen kylmään ja kuumaan sotaan
Kun Suomessa puhutaan osallistumisesta Naton nopean toiminnan joukkoihin ja Naton operaatioihin tai jopa liittymisestä Naton jäseneksi, ei tunnuta tiedettävän mitään siitä, millainen järjestö Nato on, miten se on kylmän sodan päätyttyä muuttunut ja millaiseen loukkuun maatamme ollaan Nato-kytkennän kautta työntämässä. Ne, jotka tietävät, eivät kerro.
Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö Nato ei perusteiltaan muuttanut toimeksiantoaan Varsovan liiton purkamisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, saati että olisi lopettanut toimintansa. Päinvastoin, kylmän sodan virallisesti päätyttyä Nato on jatkanut laajentumista. Vuonna 1999, juuri ennen Naton Jugoslavian vastaista sotaa, Nato laajeni itäiseen Eurooppaan.
Samalla kun Nato laajentaa jäsenpohjaansa se laajentaa myös mandaattiaan. Viime kädessä Natosta ollaan tekemässä globaali sotilasmahti. Globaalin sotilasdoktriinin Nato omaksui virallisesti jo vuonna 1999.
Yhdysvaltojen strategiana on sitoa Nato, muut Nato-maat ja myös Natoa lähellä olevat maat yhä kiinteämmin vastuuseen sen sotapolitiikasta, Naton globaalista toiminnasta ja Naton sotilaallisista operaatioista. Tarkoitus on tehdä niistä USA:n kanssarikollisia ja samalla helpottaa USA:n sotataakkaa. Tämä näkyy erityisen selvästi Afganistanissa ja Irakissa.
5. artikla ja energiavarojen valvominen
Tärkeäksi osaksi Naton tavoitteita globaalina sotilasliittona on tullut sen jäsenvaltioiden "energiaturvallisuuden" varmistaminen. Tämä tarkoittaa maailman valtasuonien, strategisten öljyputkireittien, öljytankkerien käyttämien meriliikennekäytävien ja kansainvälisten vesien militarisoimista.
Yhdysvaltalainen senaattori Richard Lugar on kehottanut Natoa tulemaan minkä tahansa sotilasliiton jäsenen avuksi, jonka energialähteet ovat uhattuina. Avun kohteena voisi olla esimerkiksi USA. Tällaisen intervention perusteena olisi Naton keskinäisen puolustuksen klausuuli eli 5. artikla. Venäjästä energiantoimitustensa osalta riippuvaiset Naton itäeurooppalaiset jäsenet ja EU ovat voimakkaasti tukeneet Lugarin ajatusta.
Lugarin mukaan Naton pitää tunnustaa, että sellaisella jäsenellä, joka joutuu energiatoimitusten osalta painostuksen kohteeksi, on viime kädessä vain pieni ero verrattuna jäseneen, joka joutuu sotilaallisen saarron tai muun rajoillaan tapahtuvan sotilaallisen voimanosoituksen kohteeksi.
Artikla 5 tulkitsee minkä tahansa yhtä jäsentään vastaan kohdistuvan hyökkäyksen hyökkäykseksi kaikkia jäseniä vastaan. Artiklan tulkitseminen suhteessa energiaturvallisuuteen merkitsisi, että mikä tahansa Naton jäsen, jonka energialähteet katkaistaan, voisi luottaa muiden sotilasliiton jäsenten apuun.
Artikla 5:n voisi myös tulkita vihjaavan, että energian katkaiseminen miltä tahansa Naton jäseneltä voitaisiin määritellä hyökkäys- tai sotatoimeksi. Kannattaa muistaa, että lähes kaikilta Naton jäsenmailta puuttuu omia merkittäviä energiavaroja.
Ei ole yllättävää, että tämän energiaturvallisuuspainotuksen vahvistuminen Natossa on hermostuttanut Venäjää. Jos Nato hyväksyisi sellaisen doktriinin, sitä voitaisiin käyttää oikeutuksena taloudellisten ja poliittisten pakotteiden määräämiseen Venäjää ja muita energiantuottajamaita vastaan. Artikla voisi myös antaa valtuutuksen hyökätä Venäjää tai mitä tahansa muita energiaa vieviä maita vastaan niiden energia- ja luonnonvarojen anastamiseksi.
Muun muassa tästä syystä Venäjä ja sen liittolaiset näkevät USA:n ja Naton globaalin ohjuskilpihankkeen keinona ottaa haltuunsa Venäjän ja muun maailman energiatoimitukset ja luonnonvarat voimakeinoilla uhkaamalla.
Maailmanlaajuiseksi sotilasliitoksi
USA:n Euroopan ja Euraasian asioiden apulaisulkoministeri Daniel Fried sanoi 17.4. tänä vuonna:
"Naton on muuntunut kylmän sodan ja sitten 1990-luvun alueellisesta olomuodostaan transatlanttiseksi instituutioksi, jolla on globaalit tehtävät, globaali ulottuvuus ja globaalit kumppanit. Tämä muuntuminen on kaikkein ilmeisin Afganistanissa, missä Nato toimii, mutta rajaviiva jonka olemme ylittäneet on se, että "alueella/alueelta pois’ -väittely, joka vei 1990-luvulla niin paljon aikaa, on käytännöllisesti katsoen ohi. Ei ole mitään "alueella/ pois alueelta’. Kaikki on Naton aluetta, potentiaalisesti. Se ei merkitse, että se on globaali organisaatio. Se on transatlanttinen organisaatio, mutta artikla 5:llä on nyt globaali sisältö! Se on valtava muutos."
Nato harkitsee myös muuntautumista transatlanttisesta maailmanlaajuiseksi sotilaalliseksi voimaksi, jolla on jäsenvaltioita myös Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereiden ulkopuolelta. Nato on jo, vaikkakaan ei virallisesti, aloittanut siirtymisen kohti sotilaallisten voimiensa ja operaatioidensa "globalisaatiota".
Nato on voimakkaasti mukana Afganistanissa ja Irakissa. Suurin osa Nato-maista osallistuu näissä maissa sotatoimiin ja siviilien teurastukseen Mukana sotilas- tai poliisitehtävissä on myös Nato-kumppanuusmaita, muun muassa Suomi. Nato on myös sekaantunut Keski-Aasian asioihin. Naton tukikohtia on Afganistanissa Kiinan ja Iranin rajojen välittömässä läheisyydessä. Nato on laajentanut läsnäoloaan Balkanilla. Niin ikään Nato on visioinut suuria sotilaallisia operaatioita Sudanissa ja yleisemminkin Afrikan mantereella "rauhanturvaamisen" ja "kriisinhallinnan" naamion alla.
Nato on myös jäsenmaidensa kautta Libanonin maaperällä. Naton sotalaivojen armada on sijoitettu Itä-Afrikan, Punaisenmeren ja Arabianmeren vesille. Nato-maiden, muun muassa Saksan ja Tanskan, merivoimat ovat myös itäisellä Välimerellä ja voivat iskeä sodan sattuessa Syyriaan.
Persianlahti ja Iran-hyökkäyksen valmistelu
Nato on tunkeutunut Persianlahdelle. Todellisuudessa useiden Nato-maiden joukot ovat operoineet siellä kylmästä sodasta lähtien.
Kuwait allekirjoitti turvallisuussopimuksen Naton kanssa Persianlahden yhteistyöneuvoston GCC:n ja Naton konferenssin aikana, joka pidettiin viime vuoden joulukuussa. Uudelleen Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvostoksi nimetty GCC koostuu Saudi-Arabiasta, Kuwaitista, Yhdistyneistä Arabiemiraateista, Qatarista, Bahrainista ja Omanista. GCC-mailla on myös kahdenvälisiä turvallisuussopimuksia USA:n ja Britannian kanssa. Nato haluaa näiden maiden kanssa uutta "turvallisuusjärjestelyä" Irania vastaan.
Tämä kuvio Persianlahdella on osa laajempaa, Natoon yhteydessä olevaa liittoumaa Lähi-idässä Saudi-Arabia, Jordania, Egypti, Israel, USA, Britannia ja Nato ovat GCC:n ohella kaikki osa tätä liittoumaa Lähi-idässä. Naton etulinjan maita alueella ovat Turkki ja Israel.
USA on rakentanut ohjusarsenaaliaan Persianlahdella ja siirtänyt suuria määriä sotakalustoa ja tutkajärjestelmiä Persianlahdelle. Alun perin perustelu sotakaluston sijoittamiselle Persianlahdelle oli "globaali terrorisminvastainen sota", sitten vuoden 2003 hyökkäys Irakiin. Nyt uudeksi perusteluksi on tullut USA:n Persianlahden liittolaisten suojeleminen Iranin ballististen ohjusten uhkaa vastaan.
Vetoaminen Iranin ohjusuhkaan samoin kuin sen ydinohjelmaankin on bluffia. Iran ei ole yli tuhanteen vuoteen hyökännyt minkään toisen maan kimppuun. Sitä vastoin USA valmistautuu täyttä päätä hyökkäykseen Irania vastaan ja haluaa vetää siihen Persianlahden liittolaisensa ja Nato-maat.
Jo kauan on huhuttu, että hyökkäyksen tekosyynä käytetään false flag -operaatiota tai muuta provokaatiota, jonka avulla USA ja Israel voisivat selittää hyökkäyksen puolustukseksi tai kostoiskuksi. Naton 5. artiklan samoin kuin Naton ja Israelin kumppanuussopimuksen voitaisiin siinä tapauksessa tulkita velvoittavan muut Nato-maat sotilaalliseen avunantoon.
Venäjän ja Kiinan saartaminen
Esitellessään USA:n kongressille vuoden 2008 sotilasbudjettia 7.2.2007 puolustusministeri Robert Gates piti Iranin ohella Kiinaa ja Venäjää potentiaalisina vihollisina. Gates kertoi, että sekä Venäjä että Kiina muodostavat uhan USA:lle.
Todellinen tilanne on tietenkin, että USA on uhka näille maille.
Venäjä on reagoinut yhä huolestuneemmin, kun se on tajunnut, mitä on tapahtumassa. Jo jonkin aikaa Venäjä, Kiina ja niiden liittolaiset on vähä vähältä saarrettu. Kiinalla on vastassa militarisoitu itäraja Aasiassa, Iran on käytännössä saarrettu ja Nato on työntynyt Venäjän länsirajoille.
Naton laajeneminen jatkuu huolimatta kylmän sodan päättymisestä ja Naton lupauksista olla laajentumatta. Sotilastukikohdat ja ohjukset ympäröivät Kiinaa, Irania ja Venäjää.
Münchenissä viime helmikuussa pidetyssä turvallisuuspoliittisessa konferenssissa presidentti Vladimir Putin sanoi, että Nato tähtää Venäjää ja muistutti myös Natolle, että se oli luvannut olla etenemättä itään. Venäjän näkökulmasta Nato ei ole enää sitoutunut "rauhanomaiseen rinnakkaiseloon".
Sotilaalliset hankkeet, joita USA, useat eurooppalaiset Nato-liittolaiset (Britannia, Puola ja Tshekki) ja Japani pyörittävät kahden rinnakkaisen ohjuskilpijärjestelmän luomiseksi, uhkaavat sekä Venäjää että Kiinaa. Yksi ohjuskilpi tullaan sijoittamaan Eurooppaan ja toinen ohjuskilpi Kaukoitään. Nämä ohjuskilvet pystytetään sillä läpinäkyvällä tekosyyllä, että Iran ja Pohjois-Korea uhkaavat USA:ta, Eurooppaa, Etelä-Koreaa ja Japania.
On myös keskustelua toisesta Kaukasiaan tai mahdollisesti myös Ukrainaan pystytettävästä ohjuskilvestä. Azerbaidzhan ja Georgia ovat ehdolla Kaukasuksen kilven sijoitusmaiksi.
Sitä vastoin Turkkia, joka on Naton Lähi-idässä sijaitseva jäsen, Irakin rajanaapuri ja looginen valinta mille tahansa ohjuskilpijärjestelmille, joiden tarkoitus on suojata väitettyä Iranin ohjusuhkaa vastaan, ei ole valittu ohjustorjuntakilven sijoitusmaaksi. Se osoittaa, että hanke ei suuntaudu pääasiassa Irania vaan Venäjää vastaan.
Toinen ohjuskilpihanke Kaukoidässä puolestaan suuntautuu Kiinaa ja Venäjää, ei niinkään Pohjois-Koreaa vastaan.
Valtamerien valvonta
Tämän globaalin sotilaallisen verkoston kehittämisen rinnalla Nato ja USA ovat aloittaneet ponnistelut maailman valtamerien, kansainvälisten kauppateiden ja meriliikenteen valvomiseksi.
USA:lla on vahvat sotilaalliset yhteydet Taiwaniin, koska Taiwan muodostaa logistisen aseman sotilaalliselle toiminnalle Kiinaa ja sen energiaturvallisuutta vastaan. Taiwan on geostrategisesti tärkeä, koska saari sijaitsee Etelä-Kiinan meren ja Itä-Kiinan meren välissä. USA pitää erittäin tärkeänä Taiwanin sijaintia suhteessa ratkaisevan tärkeisiin ja strategisiin merikuljetusreitteihin, joita pitkin kuljetetaan öljyä ja muita resursseja Kiinaan.
Taiwanin ja Malakan salmet ovat geostrategisesti elintärkeitä öljyn ja muiden resurssien kuljettamiselle Kiinaan. Se, joka valvoo kumpaakin salmea, valvoo energiavirtaa Kiinaan. Olisi ankara isku Kiinalle, jos salmet suljettaisiin ja öljytankkerien virta pysähtyisi tai viivästyisi., aivan samoin kuin olisi isku USA:lle ja EU:lle, jos Iran sulkisi vastauksena sitä vastaan kohdistuvalle hyökkäykselle Hormuzin salmen. Sattumalta USA:n laivasto dominoi näitä laivaväyliä.
Kiina tietää, että se on haavoittuva energiakuljetuksiaan vastaan kohdistuvalle sotilaalliselle väliintulolle. Siksi Kiina on ryhtynyt yhdessä Venäjän, Iranin ja Keski-Aasian tasavaltojen kanssa vastatoimiin energiareittien turvaamiseksi.
Aasiassa on käynnissä myös kiihkeä merisotavoimien varustelu. Se liittyy suurelta osin avomerien, energiareittien ja kaupan valvontaan, joka on tärkeä lisähyökkäyslohko Euraasian jättiläisten, Kiinan ja Venäjän saarrostamiseksi.
Samaa strategiaa USA ja Nato pyrkivät toteuttamaan myös muun muassa Persianlahdella, Itä-Afrikan vesillä ja Arabianmerellä.
* * *
Jo kaiken edellä sanotun valossa on päivänselvää, että Suomen pitää omien kansallisten etujensa nimissä pysyä mahdollisimman kaukana USA:n ja Naton aggressiivisesta ja imperialistisesta politiikasta.
Edellä sanotun valossa on myös tyhmyyttä tai viekastelua väittää, että Suomen ja Venäjän välisen valtiosopimuksen velvoite olla osallistumatta toisiaan vastaan suuntautuviin liittokuntiin ei estä maatamme osallistumasta Naton sotilaallisiin operaatioihin tai jopa liittymästä Naton jäseneksi.
ERKKI SUSI