Ruusuja vuoden 1918 verimaljassa

Olet 15-vuotias teinityttö. Saat elämäsi ensimmäisen työpaikan. Totta mooses on juhlinnan paikka – perhe mukana kannustamassa uuteen edistysaskeleeseen nuoren ihmisen elämässä.

Paitsi että tilanne on Valkeakosken paperitehdas ja vuosi 1917. Ensimmäisenä työkokemuksena tehtaan patruuna käyttää sinua seksuaalisesti hyväksi. Koska se oli maan tapa. Kouriko se vain vai paniko jopa, ei sillä väliä, nöyryytys ja katkeruus ovat lopputulema. Patruuna naureskelee sormia haistellen: taas tuli uusi hoito.

Ei se Sigridin työelämä sentään pelkästään kielteistä ollut. Työtovereista löytyi voimaa, vertaistukea ja jopa hyviä ystäviä, joiden kanssa myöhemmin tartutaan aseisiin paremman yhteiskunnan puolesta. Saman ikäluokan tyttöjä on vaikkapa Maija, itsevarma ja vahva työläisperheen tytär, josta tulee se bestis.

KOM-teatterin vaikuttava näytelmä Veriruusut palaa syystäkin nyt niin muodikkaaseen aiheeseen: vuoden 1918 tapahtumiin naisnäkökulmasta. Pari viikkoa sitten Tiedonantaja käsitteli samaa teemaa sivuavaa Tytöt 1918 -näytelmää, mutta silloin Tampereen Työväen Teatterin näkökulmasta. KOM-teatterin Lauri Maijala on tarttunut, kenties sattumalta, samaan aihepiiriin kuin Tampereen kollegansa Sirkku Peltola.

Veriruusujen taustalla on tamperelaisen kirjailijan Anneli Kannon samanniminen kirja, joka on julkaistu 2008.

Maailmankulku ei odota pieniä

KOM-teatterin Veriruusut kertoo nuorista tytöistä, jotka lähtevät mukaan vuoden 1918 vallankumoukseen ja luokkasotaan. Varoitus: nenäliinapaketteja kannattaa varata mukaan, sen verran tunteikas on matka nuorten, liian nuorten naisten kanssa vapautukseen, mutta myös kuolemaan ja kadotukseen.

Työväki ottaa vallan, koska kukaan muukaan ei oikein siinä maailmantilanteessa vaikuta siihen kykenevän.

Yhteiskunnalliset mullistukset tulevat nuorten elämään ikään kuin ulkoa. Valkeakosken tehtaan tyttöjen mielessä ovat ennemmin maalliset ja pienet asiat: tykkäämiset, rakastumiset, ällötykset ja naimisiinmenot – kuten teini-ikäisillä tytöillä pitäisikin olla.

Mutta maailmankulku ei odota pieniä. Moninaisten vaiheiden kautta alkaa vallankumous. Työväki ottaa vallan, osittain siksi, koska kukaan muukaan ei oikein siinä maailmantilanteessa vaikuta siihen kykenevän.

Valkeakosken tehtaan hyväksikäytetyt, poljetut ja orjuutetut naiset näkevät työväenvallankumouksessa vapauden mahdollisuuden: nyt tai ei koskaan! Aseet otetaan omaksi, koska ne edustavat vapautusta. Joku vanhempi paasaa ideologiaa, mutta nuoremmille riittää se, että oma elämä otetaan haltuun. Nyt riittää riistäjän ruoska!

Aatteen puolesta

Missään maailmassa tilanne, eikä varsinkaan sisällissota, ole yksinkertainen. Alun uho vaihtuu epätoivoon, kun taistelua käydään, ei enää vapauden, vaan selviytymisen nimissä. KOM-teatterin esitys saa katkeran sävyn, kun siirrytään punaisen puolen tappion odotteluun ja valkoisen osapuolen silmittömiin, mielivaltaisiin teloituksiin. Millään ei tunnu olevan väliä, kun lahtaripuoli saa yliotteen.

Tommi Uschanov kirjoittaa tuoreessa LongPlayn artikkelissaan siitä, miten nykyihmisen on mahdotonta ajatella, että joku uhrautuu aatteensa tai yhteisönsä puolesta.

– Siitä, miten äskettäin lähimenneisyydessä se ei vielä tuntunut mahdottomalta, kertoo havainnollisesti vaikkapa suomalainen kansallisromanttinen kirjallisuus ja runous. Esimerkeistä käyvät joulurauhan julistuksen yhteydessä soitettava Porilaisten marssi, jossa ”voi vainolaisten hurmehella peittää maan”; Runebergin toinen klassikko Sotilaspoika, jossa tuleva lapsisotilas haluaa jo toisessa polvessa ”nuorna kuolla eestä maan”; Sibeliuksen säveltämä Ateenalaisten laulu, jonka senkin mukaan ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”; V. A. Koskenniemen Lippulaulu (”Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin”); Savolaisen laulu, jossa kaikki kuolevat ”edestä Suomenmaan”. Näitä soitetaan ja lauletaan yhä, mutta harva ottaa niiden sanoman omakohtaisella tasolla kirjaimellisesti. Jos esimerkiksi yksi yksittäinen varusmies nykyään saa surmansa tapaturmaisesti palveluksen aikana, julistetaan lähestulkoon maansuru ja niin valtion kuin puolustusvoimien johto esittävät julkisesti valittelunsa, pohtii Uschanov.

Tämä ajattelu loisti poissaolollaan vuonna 1918. Nämä liki lapsen ikäiset nuoret tytöt totesivat, että nyt se käydään, viimeinen taisto: yksikään tehtaan patruuna ei koskaan enää raiskaa ketään, meidän on se vapautustyö tehtävä.

Kun ymmärtää, että koulutettua lahtarijääkäriryhmää ja saksalaista ammattiarmeijaa vastassa on porukka vastikään kivääriin tarttuneita teinityttöjä, ei lopputulos ole yllätys.

Taistelu naisten oikeuksista

KOM-teatterin esitystä on vaikea asettaa mihinkään suhteeseen, koska se on niin hyvä. Näyttelijöistä on mainittava totta kai Oona Airola (Maija) sekä Helmi-Leena Nummela (Sigrid). Tarinankerronnan selkärankaa kannattelevat KOMin luottonäyttelijät Ursula Salo, Niko Saarela, Vilma Melasniemi sekä Juho Milonoff.

Vuoden 1918 kumous oli feministisestä näkökulmasta melkoinen harppaus irti porvarillisen yhteiskunnan ikeestä kohti naisille inhimillisempää aikakautta.

Lavastus on karu mutta toimiva. Keskiössä on suuri pyörivä lava, joka edustaa sekä mekaanista työntekoa, sitä missä pistetään kroppa todella duuniin, mutta myös ajan tappavaa ja monelle liian nopeaa kulumista: historiaa todellakin tehtiin vuonna 1918 ja tavalla, jota moni ei ehtinyt tiedostamaan.

Veriruusut korostaa näytelmänä paria asiaa: vuoden 1918 kumous oli feministisestä näkökulmasta melkoinen harppaus irti porvarillisen yhteiskunnan ikeestä kohti naisille inhimillisempää aikakautta. Naiset todellakin kamppailivat toisenlaisen Suomen puolesta, tarvittaessa kivääri kädessä ja kuoleman uhan alla – sukupuolella ei ollut juurikaan muuta kuin kahleensa. Monet työläisnaisten vaatimuksista, jotka Kansanvaltuuskunta punaisessa Suomessa toteutti, säilyivät myös valkoisessa Suomessa ja ovat nykyään itsestään selviä perusoikeuksia.

Toisaalta Veriruusut kertoo sodan mielettömyydestä, järjettömyydestä ja turhuudesta. Se herättää vaatimuksen, että me jatkossa toimimme niin, ettei kenenkään tarvitse kuolla sen vuoksi, että he tavoittelevat ihmisarvoista elämää.