TA-ARVIO: 2009@Twitter
"Jou, mikä meininki tällä vuosituhannella?" Pyyntö luetella vuoden 2009 merkittävimmät elokuvat olisi yhtä hyvin voitu pukea edellisen kysymyksen muotoon, kulunut vuosi kun päättää uuden vuosituhannen ensimmäisen, nyt jo viimeisiään vetelevän vuosikymmenen, ja elokuvathan ovat aikansa peili – ainakin kriitikon ideaalimaailmassa.
Toisaalta vuodesta 2007 lähtien ajan henki, zeitgeist, on viitannut lähinnä vain Youtube-pätkään, joka vaatimattomasti väittää paljastavansa enemmän salattuja totuuksia kuin mikään muu tieteellinen, historiallinen, filosofinen tai talouteen keskittyvä teos. Ehkä paras vastaus edellä esitettyyn kysymykseen onkin Twitter. Ja jos haluat tietää, mikä elämässä on tärkeää juuri nyt, käy läpi Internetin puhutuimmat aiheet:
Sikainfluenssa – sekä sitäkin mielikuvituksellisemmat fiktiiviset epidemiat – löytyvät kuumimmasta kärjestä avatarien, maailmanlaajuisen taloustaantuman ja Idols-laulajien iloisenkirjavasta joukosta. Terrori-iskut eivät ole painuneet historiaan lännessäkään, vaikka antavatkin odottaa itseään viimeaikaisten alisuoriutujien ansiosta. Vanhanaikainen keskustelunpelastaja "on ilmoja pidellyt" on korvattu uudella "no mitä uutta ilmastonmuutoksessa?", ja uudesta trendistä vauhkoontuneet muotikonsultit honottavat kilpaa, mitä panna päälle tulevalla jääkaudella.
Mitkä nostalgiset teemat saavat sitten elokuvatuottajat edelleen kastelemaan housunsa? Helppo: vanha kunnon tuomiopäivä. Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä vain ovat vaihtaneet maastoautoihin ja geenimanipuloituun ruokaan.
Roland Emmerich, joka tunnetaan lähinnä etniseen rihkamaan hurahtaneena armageddonin asustevastaavana, hyökkäsi mayakalenteria vastaan kulttuurikonkistadorin vimmalla ja loi 2012:n, elokuvan, jossa täystuho tulee kaikkien kuviteltavissa olevien luonnonkatastrofien muodossa.
Hieman fiksummin kasattu, mutta sisällöltään aivan yhtä höttöinen Tie (USA, 2009) kuvaa maailmalopun jälkeistä maailmaa, jossa ameeban tasolle taantuneet kannibaalit käyskentelevät tyytyväisinä syöden ja raiskaten, Viggo Mortensenin ja pojan Kodi Smit-McPheen yrittäessä selviytyä ja pysyä järjissään. John Hillcoatin ohjaus perustuu Cormac McCarthyn samannimiseen romaaniin, mutta siihen yhtymäkohdat sitten loppuvatkin.
Viimeisenä mutta ei budjetiltaan vähäisimpänä mainittakoon James Cameronin Avatar, mehevä seikkailu Pandoraan, herkullisen värikkääseen, kolmiulotteiseen ihmemaahan, jonka maailmankuva on tosin mustavalkoinen ja henkilöhahmot kaksiulotteisia.
Vaikka tähtienvälinen satu rauhaa rakastavien alkuasukkaiden (lue: kaikki intiaaneista irakilaisiin) luonnonvaroja hyväksikäyttämään saapuvasta kansanmurhanhimoisesta taivas-kansasta (lue: me) on jalo paraabeli-yritelmä, karikatyyrimäisten pahisten yksioikoisen luonteenlaadun alleviivaus haiskahtaa halvalta kikalta vedota nuorisomarkkinoihin. Omaisuuksien tuhlaaminen uuden erikoistehostemaailman luomiseen tuntuu myös turhalta, kun päämääränä on selvästi vain vanhojen populististen saarnojen toistaminen.
Oli tarjolla toki myös erinomaisia elokuvia, kuten Hurt Locker, Capitalism: a love story, Valkoinen nauha (toistaiseksi esitetty vain R&A-festivaaleilla) ja Coenin veljesten tuore A Serious Man, hykerryttävä farssi avarakatseisten liberaalien harrastamasta sorrosta. Silti moni tärkeä elokuva puuttuu kokonaan teattereidemme menneistä ja tulevista ohjelmistoista.
Romanialaisohjaaja Corneliu Porumboiun Police, Adjective (Romania, 2009) on tragikoominen analyysi siitä, kuinka vallanahneet byrokraatit käyttävät hyväkseen kieltä asemansa pönkittämisessä. Lakeja muokataan, kunnes niiden alkuperäisestä merkityksestä ja etiikasta ei ole juuri mitään jäljellä. Vallanpitäjät vaihtuvat, mutta jako auktoriteetteihin ja heidän pillinsä mukaan tanssivaan rahvaaseen ei häviä.
Toinen tuntematon napakymppi on Claire Denis"n 35 shots of Rum (Ranska, 2008), syvällinen katsaus Euroopan muuttuvaan talouteen ja väestörakenteeseen. Filmi osoittaa, kuinka kolonialismin ihmiskasvoinen perintö määrittää yhä kulttuuriamme.
Argentiinalaisen Lucrecia Martelin The Headless Woman on ravisuttava kuvaus keskiluokasta ja sen kyvystä sekä ennen kaikkea halusta kirjoittaa historia uusiksi omaatuntoaan rauhoittaakseen. Päähenkilö luulee syyllistyneensä yliajoon, mutta pakenee paikalta. Aluksi naisen hermot pettävät ja hän riutuu syyllisyydessä, mutta pian arkipäivän ongelmat, kuten uima-allasta sotkeva kilpikonna ja lesbo sisarentyttö, varastavat kaiken huomion ja hän pesee kätensä vastuusta.
Bunuelmainen absurdius, jossa päähenkilön pölyttyneet luurangot, tässä tapauksessa pahasti vinoutunut, kehittymätön moraalintaju, rymisevät kolisten ulos kaapista vähäpätöisen tapahtuman seurauksena – yliajon uhriksi joutui koira, ei ihminen – tekee elokuvasta entistä pelottavamman. Katsojan huomio keskittyy näin naisen vääristyneeseen maailmankuvaan, eikä vain yksittäiseen tekoon.
Myönnettäköön, ettei tämä brechtiläinen taru menestyisi kovinkaan hyvin Youtuben listoilla. Filmistä ei löydy salaliittoteorioiden charmia, mutta sitäkin enemmän suorasukaisuutta, mikä luultavasti saisi nettiyleisön tuntemaan olonsa epämukavaksi. Miltä uusi vuosi sitten näyttää? No kysy nykypäivän oraakkeliltamme, KVG.
RORY WINSTON & KATARINA ALANNE