TA-ARVIO: Sekava puheenvuoro länsimaiden rappiosta

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 42/13.11.2009

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen pääsi kuukausi sitten lehtien palstoille pääosin kahdesta syystä. Hän asettautui puolustamaan viime keväänä perussuomalaisten listoilta Helsingin kaupunginvaltuustoon päässyttä Jussi Halla-ahoa uskonrauhan loukkaustuomion jälkeen ja kirjoitti kirjan. Molempia aktiviteetteja yhdistää maahanmuutto- ja varsinkin islamkielteisyys.

Timo Vihavaisen kirja Länsimaiden tuho on kokoelma kolumneista, joita on julkaistu tämän vuosikymmenen kuluessa. Edes tämä ei riitä täysin selittämään kirjan sekavaa rakennetta, jatkuvaa toistoa ja kesken jätettyjä ajatuksia.

Takaisin 1950-luvulle

Timo Vihavainen kaipaa länsimaista kulttuuria, jonka hän määrittelee pyrkimyksenä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen, ja hylkää suuren osan siitä, mitä kulttuuri-sana yleiskielessä pitää sisällään. Populaarikulttuuri on Vihavaiselle roskaa, ja idolit määritellään sujuvasti etymologisen alkuperänsä epäjumala-käsitteellä muuraamaan Vihavaisen teesiä siitä, että oikea kulttuuri on kuolemassa.

Vihavaiselle kulttuuri sanan yleisemmässä merkityksessä on korkeakulttuuria, eikä sitäkään oikein ole osattu tehdä enää 1960-luvulla alkaneen rappion jälkeen. Tämän kulttuurin perustana on uskonto, jota kulttuurin kulta-aikojen jälkeen on korvattu milloin kommunismilla, milloin idoleilla ja konsumerismilla – kuten nyt.

Vaikka länsimaisen kulttuurin tuhon väistämättömyyttä käsitellään jatkuvasti, usein saksalaisen kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin kautta, pitäisi Vihavaisen mukaan tätä tuhoa hidastaa tai estää, vaikka sen väistämättömyyttä perustellaankin jatkuvasti. Kirjan pikantteja yksityiskohtia on oodi hyvälle suomalaiselle ruualle, jonka erikoisuuksia Vihavainen unohtuu haikailemaan.

Konsumerismin pahuus on Vihavaiselle selvää. Amerikan, millä lie tarkoitetaan Yhdysvaltoja, sulkeminen tästä kulttuurista ja Euroopan kääntyminen kohti valkoihoisten Venäjää on Vihavaisen vastaus välttämättömältä vaikuttavan kulttuurin tuhon hidastamiselle.

Vaikka Timo Vihavainen kuvailee totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen pyrkivää kulttuuria, on vaikea löytää länsimaista yhtenäiskulttuuria, jota tunnutaan haikailevan. Lähinnä Vihavainen vaikuttaa ikävöivän 1950-luvun Suomeen, jolloin kaikki oli vielä hyvin, vasemmisto ei metelöinyt, eivätkä naiset yrittäneet perustella tasa-arvoisuuttaan.

Islamin mörkö

Islam, joka nostetaan mörkönä esiin säännöllisesti, ei ole Timo Vihavaisen mukaan suora syy uhkaavalle tuholle, vaan enemmänkin vanhan länsimaisen kulttuurin valtaava uusi kulttuuri. Hän näkisi mielellään vähemmän islaminuskoisia lännessä, varsinkin Suomessa, että tätä kehitystä ei joudutettaisi.

Vihavainen maalailee mielellään kauhukuvia integroitumattomista maahanmuuttajayhteisöistä Euroopassa, mutta ei onnistu näkemään ongelmia ilmiöiden taustalla. Miten kolmannen polven Berliinin turkkilaisen pitäisi integroitua, kun oleskelulupa ei oikeuta opiskelua ammattiin saati jatkoon yliopistossa? Mihin "kotiin" Turkissa näiden nuorten pitäisi palata, kun on synnytty Kreuzbergissä ja kasvettu Neuköllnissä? Onko näiden ihmisten syy, ettei vierastyöläisiä 1970-luvulla haluttu integroida?

Sen sijaan, että Vihavainen edes yrittäisi avata järkevää keskustelua siitä, miten integraation pitäisi toimia, hän tyrmää "muhamettilaiset" yhtenä ryhmänä sopeutumishaluttomiksi ja -kyvyttömiksi. On vaikeaa ottaa tosissaan professoria, joka onnistuu 279 sivua sivuamaan islamia huomaamatta kertaakaan, että ei ole olemassa yhtä homogeenista, kaikkia muita uskontoja aggressiivisempaa islaminuskoa. Pelko siitä, että maahanmuuttajat alkaisivat sanella Euroopassa arvoja on kirjassa jatkuvasti läsnä.

Vihavainen viittaa yhdysvaltalaiseen Samuel P. Huntingtoniin, jonka tunnetuimpia teoksia on Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Huntingtonia kritisoivat Vihavaisen näkemyksen mukaan hyvää tarkoittavat moralistit. On Vihavaiselle tyypillistä kuvailla kaikki sopimaton kritiikki jonkinlaisen epäilyttävän punavihreän humanistisiiven ymmärtämättömyytenä.

Näennäistieteellistä mielipidetekstiä

Maahanmuuttajat eivät ole Timo Vihavaiselle ainoa kulttuuria tuhoava ryhmä. Postmodernistit, feministit, nykynuoriso, kommunistit ja muut epäilyttävät ryhmät saavat kuulla harhaoppisuudestaan. Akateeminen valkoinen korkeakulttuuria arvostava mies, jolle koti, uskonto ja isänmaa muodostavat arvoperustan tuntuvat olevan Vihavaisen ainoa toivo länsimaisen kulttuurin pelastamiselle. Enää jää jäljelle kysymys siitä, keille Vihavaisen arvomaailmalle perustuva yhteiskunta olisi avoin.

Vihavaisen näkemyksen mukaan maahanmuutosta puhuminen on tabu. Tätä näkemystä hän jakelee auliisti suomalaisten lehtien ohella saksalaisten oikeistoradikaalien Junge Freiheit -lehdessä (31.10.). On vaikeaa enää ymmärtää, mistä tabuista on kysymys, kun Halla-Aho, Vihavainen, Matti Vanhanen ja joukko niin sanottuja maahanmuuttajakriitikoita on jatkuvasti esillä eri medioissa kertomassa, miten kiellettyä on puhua maahanmuutosta.

Länsimaiden tuho muistuttaa kieleltään ja muodoltaan akateemista tekstiä. Timo Vihavainen tekee läpi kirjan näennäistiedettä, josta aloittelevaa opiskelijaa rangaistaisiin kovalla kädellä. Ei aina ole helppoa päätellä, siteeraako Vihavainen tukeakseen omaa ajatuskulkuaan vai kertoakseen, mitä joku muu tuli kirjoittaneeksi. Pitkin matkaa esitetään faktoja, joita ei perustella, vaan luotetaan lukijan taipuvan uskomaan lukemansa.

Tämän kirjan sanoman olisi voinut tiivistää kolumneihin, korkeintaan pamflettiin. On vaikea nähdä Vihavaisen tuovan erityistä lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun tällä kaikkea leikkaavalla, mihinkään päätymättömällä puheenvuorollaan.

MERVI LEPPÄKORPI

Kirjoittaja on maahanmuuttoasioihin perehtyvä tutkija.

* Timo Vihavainen. Länsimaiden tuho. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. 285 sivua.