Toisen maailmansodan alkamisesta 70 vuotta
Toisen maailmansodan alkamisesta tuli viime tiistaina kuluneeksi 70 vuotta. Se oli historian tuhoisin ja verisin sota, jossa menetettiin yli 50 miljoonaa ihmishenkeä ja valtavia aineellisia arvoja.
Vaikka syyskuun 1. päivää, Hitler-Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen päivää, pidetäänkin toisen maailmansodan alkamispäivänä, on muistettava, että sota ei alkanut kerralla. Maailma ajautui–tai osuvammin sanottuna ajettiin–siihen vähitellen 1930-luvun aikana.
Japanin suorittama Mantshurian anastus, Italian hyökkäys Etiopiaan, Saksan ja Italian interventio Espanjaan, Japanin tunkeutuminen Kiinaan, Itävallan liittäminen Saksaan, Tshekkoslovakian pyyhkiminen kartalta,, Italian hyökkäys Albaniaan sekä Japanin hyökkäys Mongoliaa ja Neuvostoliittoa vastaan Halhin Gol -joella olivat toisen maailmansodan esinäytöksiä.
Sodan poliittis-diplomaattisia esinäytöksiä puolestaan olivat läntisten suurvaltojen harjoittama fasismin tyynnyttelypolitiikka ja pyrkimys ohjata sen aggressio itään, vuoden 1938 Münchenin sopimus, jolla fasismille annettiin idän suunnalla vapaat kädet, länsivaltojen kieltäytyminen Neuvostoliiton ehdottamasta kollektiivisesta turvallisuussopimuksesta fasismin patoamiseksi sekä vihdoin Neuvostoliiton ja Saksan elokuussa 1939 allekirjoittama hyökkäämättömyyssopimus, ns. Molotovin–Ribbentropin sopimus.
Näistä jo kauan ja varsinkin viime aikoina päähuomio lännessä on kiinnitetty yksipuolisesti vain Molotovin–Ribbentropin sopimukseen. Miksi näin? Alun perin syynä oli fasismin myötäilijöiden ja liittolaisten pyrkimys peittää omat jälkensä, vierittää osasyy sodasta Neuvostoliiton niskoille ja vähätellä sen ratkaisevaa roolia fasismin voittamisessa. Mutta tämän lisäksi mainitun sopimuksen esilläpidolle on viime aikoina ilmaantunut muitakin syitä.
Kyse on uudesta kylmästä sodasta Venäjää vastaan. Kyse on yrityksestä historiaa vääristelemällä tehdä Neuvostoliitosta–ja samalla sen seuraajavaltiosta Venäjästä–Natsi-Saksan kanssasyyllinen sotaan. Kyse on sellaisen uuden historianvääristelydoktriinin lanseeraamisesta, jonka mukaan kaksi yhtä lailla syyllistä ja pahaa totalitaarista mahtia, natsismi ja kommunismi, olivat yhtä lailla syypäitä sotaan ja ihmisten kärsimyksiin ja kuolemaan.
Tämä doktriini on jo ujutettu muun muassa Etyjin parlamentaarisen kokouksen ja EU:n parlamentin tiettyihin päätöslauselmiin. Doktriini on saanut Puolan ja Ukrainan ohella eniten kannatusta Baltian maissa, koska näissä maissa vallitsee historiallinen amnesia natsimiehityksen vuosien, joukkomittaisen natsien kanssa yhteistoiminnassa olemisen ja tuhoamisleirien suhteen ja koska niiden virallisen tulkinnan mukaan vapautuminen fasismista merkitsi neuvostomiehityksen ja orjuutuksen alkua. Tulkinnan mukaan tähän johti juuri Neuvostoliiton ja Saksan hyökkäämättömyyssopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja.
Näinhän ei ollut asianlaita. Fasismista vapautumiseen tai–jos niin halutaan väittää–neuvostomiehitykseen johtivat sota ja sen kääntyminen neuvostoarmeijan voittoisaksi etenemiseksi kohti Berliiniä. Molotovin–Ribbentropin sopimus ja muut Neuvostoliiton Saksan kanssa tekemät sopimuksethan lakkasivat olemasta juridisesti päteviä jo 22. kesäkuuta 1941, jolloin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Viron, Latvian ja Liettuan juridista ja poliittista asemaa sodan päättyessä ei siis määrännyt rauennut sopimus eikä sen yhtä rauennut lisäpöytäkirja.
Vielä harhaanjohtavampaa on väittää, että Neuvostoliiton ja Saksan sopimus antoi vapaat kädet Hitlerille. On selvää, että sopimuksella oli oma osuutensa Itä-Euroopan kansojen kohtaloissa, mutta päätöstä sodan aloittamisesta ei tehty Moskovassa vaan Berliinissä. Ainoa, joka olisi voinut sen estää, olisi ollut USA:n väliintulo ja se, se että Britannia ja Ranska olisivat toteuttaneet uhkavaatimuksensa sen sijaan, että ne kävivät "hassua sotaa", toisin sanoen olivat tekemättä mitään.
Venäjän pääministeri Vladimir Putin vieraili sodan alkamisen muistojuhlassa Puolassa ja kirjoitti sitä ennen puolalaislehteen taitavasti sovittelevan artikkelin. Siinä hän muistutti muun muassa länsivaltojen tyynnyttelypolitiikasta ja Münchenin sopimuksesta samalla kun hän nimitti Neuvostoliiton kansanedustajien kongressin vuonna 1989 esittämää lausumaa seuraten Molotovin–Ribbentropin sopimusta moraalittomaksi.
Moraalitonhan se olikin, jos arviointiperustana käytetään sitä, että kaikki Natsi-Saksan kanssa tehdyt sopimukset olivat moraalittomia. Jos taas asiaa katsotaan raadollisesti, niin solmittu sopimus oli vuonna 1939 muodostuneessa tilanteessa ainoa Neuvostoliiton itsenäisen puolustautumisen keino. Tämä ilmenee myös Venäjän ulkomaantiedustelun hiljattain paljastamista asiakirjoista.
Sopimuksen avulla neuvostojohto halusi estää Baltian maiden joutumisen Natsi-Saksan haltuun ja muuttamisen myöhemmässä vaiheessa sillanpääasemaksi Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Samoin oli tärkeää etäännyttää saksalaisten ja neuvostojoukkojen tuleva yhteenottolinja kauemmas Leningradista. Neuvostojohto tajusi, että ennemmin tai myöhemmin Hitler aloittaa hyökkäyksen. Neuvostoliiton kannalta oli elintärkeää pitkittää sodan alkamista, jotta maa olisi saanut voitetuksi aikaa ja ehtinyt paremmin valmistautua siihen. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että puolitoista vuotta lisäaikaa oli tärkeä ja saattoi jopa ratkaista seuranneen sodan kulun.
Puna-armeijan joukko-osastot ylittivät 17. syyskuuta 1939 jo aiemmin valtiona olemasta lakanneen Puolan rajan. Näin Neuvostoliitto yhtyi tosiasiallisesti toiseen maailmansotaan jo vuonna 1939 eikä vuonna 1941.
Putinin käyttämä termi "moraaliton" sopii paremmin siihen, että vastoin kaikkia kansainvälisen oikeuden normeja Puolan tuhoamisen tulokset kirjattiin Molotovin ja Ribbentropin syyskuun 28. päivänä 1939 allekirjoittamaan uuteen ystävyys- ja rajasopimukseen. Neuvostoliiton alueella kiellettiin kaikenlainen fasismin vastainen propaganda, ja lehdissä alettiin kirjoittaa Saksan ja Neuvostoliiton välisistä ystävyyssuhteista. Useimpien arvioiden mukaan se oli silkkaa taktiikkaa. Mutta se oli sikäli vaarallista taktiikkaa, että se saatettiin tulkita hyökkääjän rauhoitteluksi, ja Neuvostoliitto otti riskin joutua eristetyksi muista fasisminvastaisista voimista.
Mutta kun tiedetään toisen maailmansodan todellinen tausta, lopputulos ja se, että Neuvostoliitto kantoi raskaimman taakan maailman vapauttamisessa fasismista ja menetti tässä taistelussa liki 27 miljoonaa kansalaistaan, yli puolet sodan kokonaisuhrimäärästä, niin asian ympärillä harjoitettava historian väärentäminen ja kylmän sodan huuruinen poliittinen juonittelu tuntuu erityisen moraalittomalta.
Summa summarum: Toinen maailmansota ei ollut kohtalonomainen ja väistämätön. Se olisi voitu ihmisten ja valtioiden yhteisin ponnistuksin estää. Toisen maailmansodan pääopetus onkin se, että sotaa vastaan on taisteltava ennen kuin se on alkanut. Ydinaseaikakaudella tämän opetuksen noudattaminen on ihmiskunnan olemassaolon ehto.
ERKKI SUSI