Keywords:

Vaikeneminen ei ole vaihtoehto

11.01.2023 - 11:00
Dragsvikin musiikissa työväenluokkaisuus ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus on keskeisessä asemassa. Kuva Inari Raaterova

VANKILEIRIHELVETTI. NÄIN kuvailee vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Sture Lindholm Tammisaaren eli Dragsvikin kasarmialueelle 1918 perustettua leiriä, jonne sisällissodan jälkeen vietiin tuhansia punavankeja kuolemaan nälkään ja tauteihin. Helvetissä menehtyi kaikkiaan yli 3200 vankia, jotka dumpattiin Suomen suurimpaan joukkohautaan.

Dragsvik on myös helsinkiläinen, vuonna 2020 perustettu post-punk-yhtye, jonka esikoislevy julkaistiin elokuussa. Dragsvikin kappaleissa korostuu kapitalismin ja fasismin vastainen sanoma. Esimerkiksi YouTubesta löytyvä videobiisi Katalonia vie kuuntelijan Espanjan sisällissodan maisemiin, joita peilataan myös nykypäivään: Kun fasismin varjo jälleen peittää maan, kantavat ihmiset silti sydämmissään uutta, parempaa maailmaa, joka kasvaa minuutti minuutilta.

Tiedonantajan jututettavaksi saapuvat Dragsvikin laulaja-kitaristi Jere ja kosketinsoittaja-laulaja Sirkku toteavat, että kyseessä on itse asiassa yhtyeen ensimmäinen haastattelu mihinkään mediaan.

– Oikein hyvä aloittaa Tiedonantajasta, myhäilee Jere.

 

ENNEN DRAGSVIKIA oli Kuudes silmä, jouluna 2009 perustettu post-punk-yhtye, jonka musiikissa paino oli sanalla punk.

– Soitimme Sirkun kanssa Kuudennessa silmässä. Kun bändi jäi tauolle, syntyi visio uudesta musiikillisesti popimmasta ja sanoituksiltaan monipuolisemmasta bändistä. 

Jeren ja Sirkun lisäksi Dragsvikissä soittavat basisti Maiju ja rumpali Waldemar. Ensimmäiset treenit pidettiin kesällä 2020. Jerellä oli valmiina kasa kappaleita, jotka eivät olleet tulleet soittoon edellisellä yhtyeellä. 

Bändin nimi on otettu suoraan samannimiseltä vankileiriltä. Poliittisuus ja kantaaottavuus tulevat heti selviksi. 

– Uudet kappaleet olivat enemmän, jos ei nyt julistavia, mutta suoraviivaisia. Lopetin turhien kielikuvien viljelyn, haluan sanoa asiat suoraan. Olen lukenut paljon historiaa, ja Dragsvik on Suomen historiassa häpeäpilkku. Ja se on hyvänkuuloinen nimi, sanoo Jere.

Kuudennen silmän sanoitukset kertoivat yksilönäkökulmasta ahdistuneesta tyypistä, joka velloo pahassa olossaan. Dragsvikin musiikissa se sama tyyppi on ikään kuin politisoitunut, murtautunut kadulle puimaan nyrkkiä ja osoittamaan mieltä yhteiskunnan epäkohdille. 

Jere kertoo aina kirjoittaneensa esimerkiksi mielenterveysongelmista siitä näkökulmasta, että miltä ne tuntuvat sen sijaan, että mistä ne johtuvat. 

– En jaksa tehdä enää yhtään levyä siitä, miten kaikki on paskaa, vaan selventää sitä, mistä se johtuu ja mitä sille voi tehdä.

Dragsvikissä kaikki yhdessä hiovat tekstejä ja kappaleita, aiheista keskustellaan porukalla. 

Eikä kantaaottavuus mikään uusi ja ihmeellinen asia ole, muistuttaa Jere. 

– Jos miettii vaikka 1980-luvun bändejä Briteissä niin suuri osa ihan mainstream-musastakin sisälsi todella vasemmistolaista lyriikkaa, vaikka ei jengi ehkä ajattele sitä.

Brittibändit reagoivat aikoinaan vahvasti Margaret Thatcherin uusliberalistiseen politiikkaan. Olisiko nykyajassa jotain samaa?

– Ärsyttää sanoa latteus, että kyllä tämä jatkuvasti hullummaksi menee, mutta koko ajan on enemmän asioita, jotka on mielen päällä, ei nyt välttämättä päivittäin mutta viikoittain. Vaikeneminen ei ole vaihtoehto, meille se turhautumisen purkamisen tärkein kanava on tällä hetkellä musiikki, toteaa Sirkku.

Dragsvik levyn kansi

Dragsvikin ensimmäinen levy Dragsvik ilmestyi elokuussa.

 

JERE KERTOO olevansa ihmisenä ahdistuvaa sorttia. Se suodattuu myös Dragsvikin kappaleiden teksteihin. 

– Se on sellaista itsetutkiskelua, asioita, jotka itseä häiritsee, kirjoittaa niistä. Ja totta kai vaikutteita tulee muualtakin. Yritän lukea mahdollisimman paljon, sitä kautta saa varmuutta ja suuntaa omaan kirjoittamiseen. En ole koskaan kirjoittanut näin rehellistä lyriikkaa, kaikki tulee suoraan tekstiin, olipa kyseessä omat mielenterveysongelmat tai ympäröivä maailma, mikä mättää ja mitä omasta mielestä pitäisi tehdä. Ei kuitenkaan vain asioiden sormella osoittelua. Siinä on aina läsnä itsekritiikki, ei vain että ”tehkää näin, miksi ette tajua”.

Inspiraation lähteistä Jere nostaa esille esimerkiksi Niilo Väreen omaelämäkerrallisen kirjan Meitä murtaneet ei piiskurit.

Dragsvikin vankileirin julma historia ei pääty vuoteen 1918, vaan valkoinen Suomi passitti pakkotyöleiriksi muutettuun vankilaan jatkuvana virtana Väreen kaltaisia kommunisteja, ammattiyhdistysliikkeen aktiiveja tai muuten vain epäilyttäviä henkilöitä aina vuoteen 1940 saakka. 

Kommunistien maanalainen liike 1920–1930-luvun Suomessa innostaa Jereä. 

– Silloin tehtiin asioita valkoisesta uhasta huolimatta, suojeluskuntien hallitsemassa Suomessa. Ihmiset eivät oikein tajua, mitä se meno oli. Ajatellaan, että tuolloin oli vain joku sotien välissä ollut rauhan aika, vaikka se oli totaalista poliittista vainoa. Ihmisiä voitiin heittää mielivaltaisesti jostain tekosyystä leirille. 

Työväenluokkaisuus kumpuaa Jerelle vahvasti omasta suvusta. Hänellä on punaista sukuhistoriaa jo ajalta ennen sisällissotaa, suvussa ammattiliittoaktiiveja, jotka ovat sen vuoksi joutuneet vangituiksi ja tuomittu kuolemaankin. 

Jos Jere hakee teksteihinsä vaikutteita historiasta, nostaa Sirkku puolestaan enemmän esille päivänpoliittisia teemoja. 

– Olen tehnyt töitä sosiaali- ja terveysalalla. Se tuo oman lisämausteen, että joudun duunin kautta paljon tekemisiin ihmisoikeuskysymysten ja itsemääräämisoikeuden kanssa. Miten sairasta ja vähätuloista sorretaan, edelleen. 

Jeren mielestä bändissä onkin hyvä dynamiikka.

– Samaa asiaa jauhetaan, kaikki nivoutuu yhteen, mutta vähän eri näkökulmista.

 

LUOTTO POLIITTISEEN järjestelmään ei Dragsvikin kaksikolla ole järin hyvä. Sirkku sanoo olevansa koko ajan enemmän pettynyt puoluepolitiikkaan. 

– Haluan kuitenkin äänestää kaikissa vaaleissa, koska en myöskään pysty katsomaan sitä perseilyä mitä tuolla koko ajan on. Olen jonkinlaisessa etsimisvaiheessa, pohdin, mitä mieltä olen. Meininki on niin ummehtunutta. Pitäisi räjäyttää koko systeemi, mutta miten, siihen minulla ei ole vastausta. 

Jeren mielestä vaaleissa äänestäminen on kaikista pienin juttu mitä voi tehdä. Osallistuminen ei saa jäädä vain siihen. 

– Ei riitä, että työpaikalla antaa pelkkien ammattiyhdistyspamppujen hoitaa asiat, koska niilläkin on omat poliittiset agendansa. Jengin pitää tajuta, että ihmiset siellä työpaikoilla ovat ay-liike. Pitää järjestäytyä entistä enemmän. Mutta me elämme individualismissa, ettei ihmisillä ole välttämättä voimia eikä aikaa miettiä muuta kuin pärjäämistä ja miten hoidat duunit, lapset ja missä vaiheessa lepäät.

Kehityskulku on Jeren mukaan selkeä.

– Kun on ollut pitkä suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kausi, niin se on otettu itsestäänselvyytenä. Parikymmentä vuotta sitten kaikki kataiset ja stubbit alkoivat vetää kunnon jenkkikapitalismilinjaa. Eikä kukaan reagoinut. Ajateltiin, että ei tuo mene läpi. Ja nyt kun katsoo jotain persujen nousua, fasismia, niin kyllähän se vaan meni läpi ja nyt se on ihan normaalia. Aikoinaan jengi naureskeli jollekin Tony Halmeelle, mutta mikä se lopputulos nyt onkaan?

Jere ja SirkkuJeren ja Sirkun luottamus poliittiseen järjestelmään ei ole järin hyvä. Kuva Emma Grönqvist.


SIRKKU NÄKEE kaiken lohduttomuuden keskellä toivoakin.

– On freesejäkin poliitikkoja tai politiikkaan menossa olevia ihmisiä. Ja välillä, kun ihmiset järjestäytyvät. Esimerkiksi hoitajien lakko liippaa läheltä, kun olen alalla. Se oli hienoa, miten hoitajat järjestäytyivät. Silloin olin ylpeä ihmisistä, kuinka selkeänä rintamana hoitajat olivat. 

– Kyllä lähipiirissä monet hokevat, että nuorissa on tulevaisuus. En minä tiedä onko se totta, mutta kyllä nuoriin voi jotakin toivoa ladata. Ne on tosi fiksuja!

Jere on samaa mieltä.

– Kun miettii, miten lukossa on itse ollut patriarkaalisen yhteiskunnan paineissa, että mikä on miehen malli esimerkiksi. Vasta aikuisella iällä, kauhean väännön kautta, on sisäistänyt asioita. Ehkä nykypäivänä ei lapsia enää kasvateta siihen ahtaaseen malliin. Se on jo hyvä lähtökohta, ettei opeteta poikia manipuloimaan ja valehtelemaan naisille. Tuokin on jo askel eteenpäin, että oppii kunnioittamaan kaikkia.

– Nuorempi polvi alkaa kyseenalaistaa, että minkä vuoksi me teemme tätä. Enää ei eletä maailmassa, jossa pärjää kunhan vain opiskelee ja tekee kiltisti töitä. Luokkaerot kasvavat, hinnat nousevat ja palkalla ei tule toimeen. Jos tämä kehityskulku jatkuu, niin nuorilla ei ole kohta edes mahdollisuutta kouluttautua ilman rikkaita vanhempia. Tulevaisuuden näkymät ovat surkeat, ja se luo kapinahenkeä.

 

PALAUTE DRAGSVIKIN musiikista on ollut myönteistä. Politiikkaa vilisevät sanoitukset kiinnostavat kuulijoita. 

– Paras vastaanotto ikinä. Harva tulee juttelemaan musiikista, kaikki tulevat keskustelemaan sanomasta. Sen pitää olla just näin, toteaa Jere. 

– Minusta tuntuu, että jengi on tajunnut tämän jutun, ja se on freesiä, että sanat eivät ole sitä peruskuvastoa, mitä tällaiseen musiikkiin liitetään. Jotkut ovat olleet jopa liikuttuneita, koska monissa kappaleissa kuitenkin on toivon kipinä. Tulee esille, että kyllä tässä jotain joukkovoimaa on, sanoo Sirkku. 

Räkäisemmässä HC-punkissa radikaali poliittinen sanoma uhkaa hukkua huutamisen alle. Sitä pelkoa ei ole Dragsvikin kanssa. Melodiat ovat se juttu. Musiikin juuret ovat brittiläisessä anarkopunkissa, mutta Dragsvik haluaa tehdä vielä tarttuvampaa ja suoraviivaisempaa kamaa. 

– Itsellä on vähän se naiivi ajatus, että jospa joku tätä kuuntelee ja alkaisi ajatella, pohtii Sirkku.

– Vähemmän runoilua, enemmän agitointia, tiivistää Jere ja myöntää samalla rakastavansa Agit-Propia ja vanhaa poliittisen laululiikkeen meininkiä.

Mitä agitaatiota Dragsvik haluaa lopuksi vielä heittää?

– Lopettakaa se miljonäärien perseennuoleminen ja muistakaa, mitä yhteiskuntaluokkaa te oikeasti edustatte! 

 

dragsvik.bandcamp.com

www.facebook.com/dragsvik

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Kulttuuri