Ympäristökriisiä ei hillitä yksilön kulutusvalinnoilla

Jakaessani uutista tulevista Suomen luonnon puolesta -mielenosoituksista paikalliseen kuntapolitiikkaryhmään, sain vastaukseksi iänikuisen ”Mitähän nämä ovat itse ehtineet tehdä omassa elinpiirissään asian eteen.” -toteamuksen. Epäselväksi jäi, keneen ”näillä” viitattiin, mutta ilmeisesti kysyjä halusi tietää mielenosoituksen järjestäjien kulutustottumuksista.

– Ihan kuin suurin osa ympäristörikoksista tehtäisiin yksilön keittiössä tai muissa kodin huoneissa?

Kysymyksessä kiteytyy yksi osa ympäristö- ja ilmastokriisikeskustelua. Kun pyrit järjestämään lähes mitä tahansa toimintaa ympäristön hyväksi, oli se sitten vaikka herättelyä nykyiseen tilanteeseen, joudut tilille omasta elämästäsi. Ihan kuin suurin osa ympäristörikoksista tehtäisiin yksilön keittiössä tai muissa kodin huoneissa?

Nykyinen laajalle levinnyt ympäristökriisi, paikalliset luonnontuhot ja ilmastonmuutos on saatu aikaan poliittisilla päätöksillä. Lopputuotteen käyttäjällä on ollut siinä hyvin pieni mahdollisuus vaikuttamiseen. Paljon isommassa roolissa on yritysten keskenään käymä kauppa, oli taho sitten julkinen tai yksityinen.

Jos yritysten keskenään käymässä kaupassa ja tuotannossa on periaatteena jatkuva voitontavoittelu, luo se suuren ongelman suhteessa ympäristöön. Tällöin luonto on pelkkä taloudellisen hyödyn kohde ja talous ei ole ekologisesti kestävällä pohjalla.

Omilla kulutustottumuksilla on merkitystä pienessä mittakaavassa, mutta näiden tottumusten muutos ei kykene itsessään ratkaisemaan kriisiä. Pahimmassa tapauksessa ajatus yksilön muutoksen mahdollisuudesta vaivuttaa jopa muuten yhteiskunnallisesti ajattelevat ihmiset harhaiseen kuvaan siitä, että yksilötason päätökset ovat ratkaisu ympäristökriisiin.

Systeemi vaihtoon

Ratkaisuja ympäristökriisiin etsitään esimerkiksi uudesta teknologiasta, päästökaupoista ja verotuksesta, kulutustottumuksien muuttamisesta, valtioiden välisistä sopimuksista ja yritysten toimintakulttuurista. Näillä kaikilla on jonkin verran merkitystä kriisin hidastamisessa. Ilmasto- ja ympäristökriisiä ei ole kuitenkaan ole mahdollista ratkaista kokonaisuudessaan nykyisen talousjärjestelmän oloissa.

Teknologiset ratkaisut lykkäävät ongelmia ja voivat tarjota niihin ratkaisuja, mutta kapitalismissa nekin helposti päätyvät lisäämään tuotantoa.

Kapitalismin perusolemus vaatii pääoman arvonlisäyksen jatkuvaa kasvua. Se johtaa tuotantoon, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa, jota käytetään tuomaan lisää voittoa, eli niin sanottuun jatkuvaan kasvuun. Koska tuotanto on suurelta osin yksityisomistuksessa, myös voitot päätyvät pääosin yksityisille. On tuotettava ja myytävä jatkuvasti lisää tavaraa, jonka myynnistä kapitalismi saa tarvitsemansa voitot.

Teknologiset ratkaisut lykkäävät ongelmia ja voivat tarjota niihin ratkaisuja, mutta kapitalismissa nekin helposti päätyvät lisäämään tuotantoa. Niistä tulee kauppatavaraa, jota on myytävä yhä enemmän ja enemmän sen sijaan, että niiden ensisijainen tarkoitus olisi ympäristön tilan parantaminen.

Esimerkiksi EU:n päästökaupan perusongelmana on, että yrityksille on jaettu tähän asti käytännössä ilmaiseksi päästöoikeuksia, päästöjen katto on ollut korkealla eivätkä markkinat olet nostaneet päästöoikeuksien hintaa siten kuin oletettiin.

Toisin kuin EU:n päästökaupassa, on Kioton sopimuksen mukainen kansainvälinen päästökauppa valtioiden välillä tapahtuvaa. EU:n omaksuma, lähes uuskolonialistinen ratkaisuyritys johtaa helposti niin sanottuun vihreään imperialismiin. Silloin köyhät maat antavat rikkaille mahdollisuuden tehdä päästöjä puolestaan. Päästöt eivät vähene, eikä köyhä maa kehity.

Vihreys ilman kapitalismin kumoamisen vaatimusta kanavoi muutoshalun niin, että törmätessään pääoman voitontavoitteluun se jää hyödyttömäksi. Todellinen ratkaisu ympäristökriisiin on systeemin muuttaminen sosialistiseksi, jolloin tuotannon tarkoitukseksi tulee voittojen sijaan ihmisten ja luonnon hyvinvointi.