Ovatko palkankorotukset kestävää kehitystä?

Meille kommunisteille on aina ollut itsestään selvää, että taistelut palkoista ja palkankorotuksista ovat luokkataistelukysymyksiä. Samaan syssyyn vaaditaan kuitenkin kestävää kehitystä. Onko tässä olemassa selvä ristiriita? Olemmeko me kommunistit menneisyyden vankeja vaatiessamme ostovoiman jatkuvaa kasvattamista? Aikanaan palkkataistelut olivat tarkoituksenmukaisia, koska silloin sananmukaisesti taisteltiin leivästä. Jos jätetään laskuista pois matalapalkka-alat sekä pätkä – ja orjatyöt, niin kysyä voi kuka palkkatyöläinen tarvitsee palkankorotuksia turvatakseen jokapäiväisen elämänsä.

Väitän, että erilaisissa vakinaisissa ammateissa työskentelevät duunarit, toimihenkilöt ja akateemisesti koulutetut elävät yltäkylläisyydessä. On uhkeat kodit, joissa on viimeistä huutoa olevat koneet ja laitteet, lapsilla omat huoneet ja kaiken maailman vermeet ja kalliit harrastukset. Talvilomilla käydään laskettelemassa pohjoisen lumilla ja jos kesälomalla ei jakseta olla mökillä – lennetään etelän lämpöön.

Toverit, kun olette olleet jakamassa viikonloppuisin Tiedonantajaa isojen jättimarkettien tai ostoskeskusten edessä (ettekö olekin?), mitä siellä olette nähneet. Olette nähneet kun suomalaiset keskivertoduunarit täyttää nämä ”ostosparatiisit” – ovat tulleet viettämään kulutusjuhlia – eli ”shoppailemaan” kuten nykykielellä kuuluu sanoa. Tähänkö me toverit yllytämme suomalaisia jatkuvilla palkankorotusvaatimuksilla, tämäkö on sitä meidän kestävää kehitystä?

Eikö nyt olisi korkea aika alkaa satsaamaan elämisen laatuun? Miksi me vaadimme koko ajan työajan lyhentämistä PALKKATASOA ALENTAMATTA. Väitän, että suurin osa tämän päivän työläisistä on valmiit lyhentämään työaikaansa vaikka ansiotaso hieman laskisi. Eikö tämä olisi todellista solidaarisuutta ja välittämistä kun työtä jaettaisiin entistä laajemmin. Suomalaisilla työssäkäyvillä on tänään kaikkea mitä ns. hyvään elämään tarvitaan. Pieni ansiontason lasku ei hetkauttaisi suuntaan eikä toiseen. Tietysti tulisi huolehtia siitä, että työtä myös ihan oikeasti jaettaisiin, eivätkä säästyneet rahat valuisi pääomien taskuihin.

Nyt sitten alkavat tietysti puheet pääomista ja niiden uuteen jakoon laittamisesta. Tiedän, että työn ja pääoman välinen ristiriita on aina kapitalismissa olemassa, mutta onko toimintamenetelmät enää samat kuin olivat Marxin, Engelsin ja Leninin aikoihin. Kuten totesin edellä - ennen käytiin taistelua perustoimeentulosta ja ylipäätään elämisen edellytyksistä – tänään ei niin ole suurimmalla osalla työväestöämme.

Eikö tämän päivän luokkataistelua olisi se, kun pakotettaisiin palkankorotusten sijaan pääomat huolehtimaan kaikille kansalaisille ilmaisesta julkisesta terveydenhuollosta. Tai suunnattaisiin palkankorotuksiin tarkoitetut rahat täysimääräisinä perusturvan takaamiseksi jokaiselle. Näin hoidettaisiin ne lähes miljoona köyhyysrajan alla elävää jaloilleen. Elinkeinoelämä velvoitettaisiin rakentamaan asuntoja asunnottomille. Yritysten muhkeita voittoja käytettäisiin ilmastonmuutoksen torjumiseen jne. Eikö tämä olisi todellista nykyaikaista luokkataistelua?

Onko koko vasemmisto palkankorotusten vaatimusten vanki? Tyydyttääkseen kulutuksen oravanpyörään joutuneita meidän on muka pakko vaatia palkankorotuksia tai muuten menetämme loputkin meitä äänestäneet. Olisiko meidän kommunistien rohkeasti otettava askel siihen suuntaan, että rahalla ostettu yltäkylläinen elämä ei ole se mitä me tavoittelemme. Onko aika ottaa uudet aseet käyttöön taistelussa solidaarisen, humaanin ja kestävän kehityksen yhteiskunnan puolesta?

Onko pohdiskeluni nykyisestä yhteiskunnasta ja sen uusista kamppailun muodoista hoipertelua luokkataistelun tiellä? Olemmeko kenties juuttuneet liikaa menneisyyteen? Olenko ihan hakoteillä kun väitän suurimalla osalla menevän aineellisesti hyvin? Näitä kysymyksiä tuumailee kihniöläinen punikki ja toivoo vilkasta mielipiteiden vaihtoa asian tiimoilta.