Eläkeläisten harhauttamisen monet kasvot
Professori Jouko Ylä-Liedenpohjan mukaan (Helsingin Sanomat 29.4) eläke-eliittimme korkolaskutaito petti siinä vaiheessa kun Suomessa siirryttiin rahastoitujen eläkevarojen tuottamattomammasta vaiheesta (takaisinlainausvaiheesta) eläkerahastojen kansainväliseen ja huomattavan tuottoisaan vaiheeseen. Eläkevakuutusmaksuja perittiin siis kansalaisilta entisen prosenttimäärän mukaan, vaikka eläkerahastojen tuotto nousi kohisten. On syytä kysyä, onko prosentti- ja korkolaskutaidon puute ollut eläke-eliitin keskuudessa aitoa vai teeskenneltyä toisin sanoen, onko kysymys siitä, että muutosta ei huomattu vai siitä, että sitä ei ”ikään kuin” huomattu.
Ylä-Liedenpohjan näkemys tuo mieleen klassisen taloustieteen suurimpiin edustajiin kuuluvan David Ricardon (1772-1823), joka teoksessaan On the Principles of Political Economy and Taxation ”sortui” prosenttilaskuvirheeseen pyrkiessään lieventämään alkuperäistä väitettään, jonka mukaan tuotettujen hyödykkeiden arvo määräytyy yksinomaan niihin käytetyn työmäärän perusteella. Kievin yliopiston professori Nikolaj Ziber (1844-1888) paljasti tuon kömmähdyksen vähintään yhtä suurta taitavuutta osoittaen kuin mitä Ricardo oli käyttänyt ”virheensä” rakenteluun ja peittelyyn. Olen tarkastellut lähemmin tuota asiaa kirjassani Työnarvoteorioiden tausta (1985, s.67-81).
Enempää Ziber kuin Ylä-Liedenpohjakaan eivät syytä virheeseen langenneita henkilöitä ”tahallisesta tuottamuksesta”, vaikkakin molempien todistelusta jää jäljelle vahva ”astian maku”. Vaikka mainitut professorit ovat ajallisesti etäällä toisistaan, heidän tarkastelukohteensa ovat lähellä toisiaan. Työarvoteorian mukaan (Ziber) taloudelliset arvot luodaan työllä. Nykykäsityksen mukaan eläkkeen puolestaan tulisi olla jälkikäteen maksettu korvaus suoritetusta työstä. Pörssitalous vääristää tätä asetelmaa. Kysymys palautuu viime kädessä myös yhteiskuntamoraaliin.
Eläkeläisten aseman nykyinen heikentäminen perustuu pitkälle yksinkertaisten pettämiseen vanhoilla ”kikoilla”. Siellä missä kilpailu on äärimmäisen kovaa (kuten esim. jääkiekkopelissä) ”vanhanaikainen” kuuluu pelin henkeen (kierretään vastustajan maali ja pistetään kiekko etukulmasta sisään). Eläkeläisten joukkue on kuitenkin jo vanha, se on kovimmat pelinsä pelannut, eikä sitä saisi vetää yleiseen juonitteluun mukaan. Meidät eläkeläiset pakotetaan kuitenkin raa”asti markkinatalouden peleihin – ja lisäksi heikennetyin ehdoin. Taitettu indeksi on kuin taitettu maila eläkeläispelaajan kädessä. Tilanne pahenee, jos maalivahtimme (eläkeläisjärjestöt) on tavallaan samassa juonessa vastapuolen kanssa eli päästää löpsäyttää kiekon jalkojensa välistä maaliin.
Eikö nyt olisi jo 11. hetki eli ottelun viime hetket, jolloin eläkeläisjoukkueen tulee vetää heikohkosti pelannut maalivahtinsa pois veräjän suulta ja yrittää mies- ja naisylivoimalla tasoitusta eläkeläisyleisön (lähes 1.4 miljoonaa) villisti kannustaessa. Muussa tapauksessa me eläkeläiset putoamme jatkosta. Putoamme keräilyeriin, mikä tarkoittaa, että yhä useampi eläkeläinen joutuu keräilemään sieniä ja marjoja henkensä pitimiksi.
SEPPO RUOTSALAINEN
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja eläkkeellä oleva Kansaneläkelaitoksen tutkija.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
