Kun vallankaappaus saapui Venezuelaan

Alkuperäinen kirjoittaja: Matti Laitinen

Vastavallankumouksen viennin veteraanin – Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen
– militaarinen tilannetaju petti Venezuelassa. Presidentti

Hugo Chávezin

kukistamiseksi masinoitu vallankaappausyritys katkaisi selkärankansa
48 tunnissa. Chile-metodiikkaan perustunut vallanryöstöyritys
poltti siipensä Venezuelan kansan tuen puutteeseen, maan armeijan jakautumiseen
kahtia ja latinalaisen Amerikan presidenttien tuomitsevaan asenteeseen 12.4.2002
Costa Ricassa Rio-ryhmän tapaamisessa. Amerikan valtioiden järjestöllä
(OAS) on tapana tuomita demokraattisesti valittujen hallitusten kumoamiset.
Chávez kertoi keskustelleensa maansa tilanteesta Euroopan, Etelä-Amerikan
ja Afrikan johtajien kanssa. He kaikki olivat painottaneet tukeaan hänelle.

Ensin armeija kaappasi vallan ja kidnappasi presidentin. Sitten salaliiton
nimeämä seuraaja astui presidentin virkaan. Tämän kaiken
jälkeen syrjäytetty johtaja vielä palasi kansannousun siivillä
takaisin valtaan. Koskaan aikaisemmin ei ole tapahtunut vastaavasti. Kukistamisyrityksen
jälkeen vangittiin yli sata hankkeessa mukana ollutta Venezuelan asevoimien
sotilasta.

USA:n kannalta on jokseenkin naurettavaa väittää, ettei heillä
olisi ollut jälleen kerran öljystä tahmaiset näppinsä
pelissä. Pentagon ja NSA pohtivat jo marraskuussa 2001 yhteistuumin
Venezuelan ongelmaa.

George W. Bushin

hallinnon korkeat virkamiehet
tapasivat useita kertoja viime kuukausina ryhmittymän, joka pyrki toteuttamaan
käytännössä Chávezin tontille panon. Nykyisen
Bushin isällä George Bushilla oli aikoinaan saman tapainen ongelma
– hän yritti heittää Saddam Husseinin Irakista tontille.
Sukurasite on toisille tosi paha juttu!

Presidentti Bushin hallitus kielsi jyrkästi näyttäneensä
minkäänlaista vihreää valoa Chávezin kaatamiselle.
Toisaalta on melko ristiriitaista, että yksi vallankaappaajista nimittäin
amiraali

Carlos Molina

uskoi heillä olleen USA:n tuki takanaan.
Oliko sattumaa, että kenraali

Lucas Romero Rincón

tapasi
Läntisen pallonpuoliskon puolustuksen apulaissihteerin

Rogelio Pardo-Maurerin

joulukuussa 2001. Juuri samainen kenraali julisti Chávezin syrjäytetyksi
12.4.2002.

Jenkit purkivat huoliaan bolivarilaista vallankumousta kohtaan The New
York Timesissä jo 6.10.2000 seuraavasti: ”Venezuelan presidentin
Hugo Chávezin tavoitteena on olla selkeästi Amerikan vaikutusvallan
merkittävä vastustaja ei pelkästään latinalaisessa
Amerikassa vaan myös ympäröivässä maailmassa. Onnistuuko
hän, jää nähtäväksi, vaikkakin hänen
tukenaan on yksi maailman suurimmista maaöljyvarannoista korkeiden
öljyhintojen ajanjaksolla. Washington seurailee hänen puuhiaan
epäluuloisesti, vaikka pitäisi välttää tarpeettomia
vastakkainasetteluja.”

Chávez koetaan USA:ssa pahaksi pojaksi, joka veljeilee

Fidel Castron

ja kolumbialaisen FARC-sissiliikkeen kanssa, kyseenalaistaa USA:n Afganistanin
pommitukset ja näkee ne lähinnä terrorismin vastustamisena
terrorismilla. Kuriton eversti on harrastanut valtiollisia suhteita Irakin,
Iranin ja Libyan kanssa. Venezuela on lisäksi jenkeille kolmanneksi
tärkein öljyntoimittajamaa. USA ei ole koskaan tuntenut hellyyttä
niitä latinalaisen Amerikan maita kohtaan, jotka pyrkivät irtautumaan
sen ohjaavasta ja holhoavasta vaikutuspiiristä.

Sisäpolitiikassa Hugo Chávez on herättänyt närää
Venezuelan valtion öljy-yhtiön johdon keskuudessa. Hän erotti
firman johdon 11.4.2002. Viime vuoden marraskuussa hän teki 49 muutosta
maan perustuslakiin. Harjoitettu politiikka ei ole ollut Venezuelassa etenkään
öljyalan ammattiliiton mieleen. Monet oppositiopuolueet, ammattiryhmät
ja -liitot arvostelivat Kuuban kanssa pari vuotta sitten solmittua sopimusta
”pois antamisena” ja väittivät, että Kuuballe annettu
raha olisi ollut parempi käyttää kouluihin, viemäreihin
ja palkankorotuksiin.

Joidenkin mitta siis täyttyi ja niinpä maan valtaeliitti armeijassa
ja pääomapiireissä liittoutui keskenään. Ennen
kaappauksen alkua useita sotilasasiamiehiä palasi kohdemaistaan –
Brasiliasta, Kolumbiasta, Boliviasta ja USA:sta – Venezuelaan osallistuakseen
salaliittoon. Vastavallankumouksen ytimen muodostivat USA:n siunaamina liike-elämän
kovin johtajisto, ay-pomot, petturikenraalit ja yksityiset joukkotiedotusvälineet.

Venezuelan asiat lähtivät USA:n kannalta huonoon suuntaan kolmisen
vuotta sitten, kun kansa valitsi vapailla vaaleilla Hugo Chávezin
presidentikseen. Chávez sijoittuu poliittisesti vasemmalle. Hän
ihailee Fidel Castroa ja sosialistista Kuubaa. Fidel Castro kävi valtiovierailulla
Venezuelassa lokakuussa 2000. Vierailu oli menestys ja yhtä veljeilyä
Castron ja Chávezin kesken.

Tämän vierailun yhteydessä Venezuelan ja Kuuban hallitukset
solmivat taloudellisen ja poliittisen liiton allekirjoittaessaan sopimuksen,
jonka mukaan Venezuela tarjoaa kolmanneksen Kuuban öljytarpeesta polkuhintaan.
Lisäksi Venezuela suostui myöntämään Kuuballe halpoja,
pitkäaikaisia luottoja, jotka Kuuba saisi maksaa takaisin paitsi rahalla
myös hyödykkeillä ja palveluilla. Koska Kuuban valuuttavarannot
eivät ole kehuttavat, maa saattoi maksaa lainansa takaisin viemällä
Venezuelaan rokotteita, sokeriteknologiaa, lääkäreitä,
fysioterapeutteja ja urheiluvalmentajia.

Vierailun aikana Chávez mm, sanoi sopimuksesta, että ”se
on kansojemme yhdentymisen geopoliittinen visio. Tänään olemme
uskoakseni todistaneet, että kaksi kansaamme ovat yhtä”.
Castro oli myös juhlamielellä todeten, että ”en tullut
tänne etsimään polttoainetta, vaikka Venezuelalla sitä
onkin paljon, vaan tulin tänne etsimään ymmärrystä
ja veljeyttä.”

Poliiseja haukutaan usein tyhmiksi. Maailmanpoliisi on sitä toisinaan
totaalisesti. Mitä järkeä oli houkutella osa Venezuelan armeijaa
tekemään jenkkimyönteistä vallankaappausta, kun samaan
aikaan Israel suoritti USA:n tukemana ja oikeutuksella televisiolähetyksissä
Palestiinan kansan murhaa?

George W. Bushin aggressiivinen ja yksiulotteinen politiikka ei ole saanut
varauksetonta hyväksyntää juuri missään maailmalla.
Sivistys- ja oikeusvaltioiden liittouma ”terrorismin vastaisessa”
sodassa on ollut lähinnä pakon sanelemaa herran pelkoa ja jenkkien
ylivallan poliittista nuoleksintaa.

Venezuelalaisen liike-elämän ja politiikan kerma kokoontui

11.4.2002

klo 11.30 USA:n uuden suurlähettilään

Charles Shapiron

kunniaksi järjestetylle lounaalle mediamagnaatti

Gustavo Cisneroksen

luona. Lounaskeskustelun aiheena oli turhautuminen vasemmistopresidenttiin.

Puolenpäivän jälkeen Caracasissa alkoivat hallituksen
vastaiset laajat mielenosoitukset. Illalla klo 22.10 kansalliskaartin kenraali

Alberto Camacho Kairuz

ilmoitti, että hallitus on lopettanut
toimintansa ja armeija on ottanut vallan haltuunsa.

Aamuyöllä asevoimien päällikkö

12.4.2002

kenraali

Lucas Romero Rincón

tiedotti, että presidentti
Chávez on syrjäytetty illalla ylipäällikön antamalla
käskyllä. Se oli vaadittu häneltä allekirjoitettavaksi
armeijan johtajien painostuksesta sen jälkeen, kun pyssymiehet olivat
avanneet tulen iltapäivällä opposition mielenosoittajia vastaan.
Mielenosoituksessa kuoli 17 ihmistä. Armeijan komentajat syyttivät
syrjäytetyn presidentin olevan vastuussa mielenosoittajien ampumisesta.
Koko kaappausdraaman aikana menehtyi väkivaltaisesti yhteensä
46 ihmistä ja haavoittuneita oli yli 300.

Chávez itse kertoi vapauduttuaan ampujien olleen valepukuisia
poliiseja, joilla oli yhteys hänen vastustajiinsa. Viranomaiset panttasivat
vallankaappauksen aikana presidentin viraltapanoon johtaneiden tapahtumien
tutkimuksia ja tiedotusvälineet manipuloivat todellisia tapahtumia.

Kun Chávez erotettiin virastaan, hänet vietiin piilopaikkaan.
Arestipaikkaa vaihdettiin useampaankin kertaan. Suunnitelmissa oli mm. presidentin
toimittaminen Orchilla-saarelle laskeutuneella yksityislentokoneella USA:han
vastaamaan teoistaan. Koneen pyrstössä oli jenkkien rekisteritunnus.

Seuraavassa vaiheessa liikemies

Pedro Carmona Estanga

julistautui
aamulla 04.30 väliaikaiseksi presidentiksi. Hän on johtanut Venezuelan
tärkeintä työnantajajärjestöä ja toiminut
Chávezin vastaisen opposition kärkenä. Carmonan väliaikainen
hallitus hajotti illansuussa maan parlamentin, erotti korkeimman oikeuden
jäsenet ja jäädytti perustuslain. Uudet presidentin vaalit
luvattiin järjestää vuoden sisällä. Armeija ei
pysynyt kuitenkaan yhtenäisenä vallankaappauksessa, vaan useat
sotilaskomentajat kieltäytyivät hyväksymästä Carmonaa
presidentiksi.

USA:n suurlähettiläs nautiskeli sunnuntaina

13.4.2002

aamulla yhdeksän maissa palasta Pedro Carmonan kanssa ja kehotti tätä
perumaan parlamentin hajottamisen. Puolenpäivän jälkeen sotilaalliset
taisteluyksiköt kautta maan – mukaan lukien laskuvarjopataljoona
– ilmoittivat tukevansa Chávezia. Kansa lähti kaduille puolustamaan
presidenttiään. Pedro Carmona ei ehtinyt olla vallassa kuin vuorokauden,
kun nyt vaihteeksi Chávezin kannattajat, Venezuelan pienituloisimmat
ihmiset, ryntäsivät sadoin tuhansin kadulle. He piirittivät
presidentin palatsin ja tunkeutuivat sisään sen porteista. Vallankaappaus
oli päättynyt.

Kenraali

Julio Garcia Montoya

erotettiin armeijan komentajuudesta,
koska hänen todettiin valmistelleen kaappauksen, joka suuntautui laillisen
hallituksen syrjäyttämiseen. Armeijan uudeksi ylipäälliköksi
nimitettiin kenraali

EfraÍn Vásque

s. Alkuillasta kansalliskokous
kokoontui ja vannoi uskollisuuden valansa Chávezin varapresidentille

Diosdado Cabellolle

.

Kaappauksen oikeistolaista luonnetta osoittaa hyvin se, että sen aikana
hyökättiin myös Kuuban suurlähetystöä vastaan.
Rakennuksesta katkaistiin sähkö ja veden saanti. Lähetystöön
heitettiin Molotovin cocktaileja ja palopommeja. Henkilökunnan autot
romutettiin. Lähetystöväki puolusti urhoollisesti asemapaikkaansa,
jonka vuoksi heille myönnettiin Kuuban ulkoministerin toimesta myöhemmin
Calixto Carcia- ja Kansainvälinen taistelija -mitalit.

Kahdelta paikalliselta ihmisoikeusryhmältä – COFAVIC:lta
ja ACHRV:lta – pyydettiin raportit tapahtuneesta. Ne selvittivät
23 ihmistä tapetun lauantaina. Järjestöt syyttivät surmanteoista
turvallisuusjoukkoja. Silminnäkijät ovat kertoneet poliisin tulittaneen
Chávezia puolustaneita mielenosoittajia useissa Caracasin köyhissä
kaupunginosissa.

Vallankaappaajat vangittiin hyvin nopeasti ja sunnuntaina 14.4.2002 Chávez
saattoi palata takaisin virkaansa Venezuelan presidenttinä. Hän
palasi aamuyöllä 2.45 riemusaatossa presidentin palatsiin. Hän
lupasi oikaista kolmena hallintovuotenaan tekemänsä vääryydet
ja pyysi poliittista oppositiota yhteistyöhön poliittisen kriisin
lopettamiseksi. Auringon nousun jälkeen tuhannet Chávezin kannattajat
siirtyivät kadulle juhlimaan.

Hugo Chávez totesi laskeuduttuaan helikopterilla presidentin palatsin
luokse kymmenien tuhansien hänen paluutaan hurraavien ihmisten joukkoon:
”Minä en palaa viha tai katkeruus sydämessäni, mutta
meidän täytyy tehdä päätöksiä ja korjata
asioita.”

Myöhemmin sunnuntaina presidentti Chávez palasi perheensä
– 42. laskuvarjoprikaatin – pariin.

Tukikohdan komentaja kenraali

Raul Baduel

kapinoi lauantaina Chávezin
syrjäyttämistä vastaan keskiluokan vastustaessa kiihkeästi
tämän paluuta valtaan. Chávez tunnelmoi tilaisuudessa:

”Sotilaat kuinka suurenmoisia te kaikki olettekaan! Olen aina kanssanne
enkä poistu koskaan luotanne.”

Tilanteen vakauttamiseksi Venezuelassa OPEC:in venezuelalainen pääsihteeri

Ali Rodriquez

nimitettiin maansa valtiollisen öljy-yhtiön
johtajaksi.

Tällä kertaa oopperamurhaajien veljenpojat polttivat näppinsä.

Lähteet: HeSa, The Associated Press, Granma, Radio Havana, TKS,
The New York Times