Miehet nuorison aukiolla
Caracasin ilta ei ole vain kaunis, se on latautunut. Nuorison aukiolla kaksi miestä piirtää sanoillaan kuvaa yhteiskunnasta, jossa osallistuminen ei ole seremonia vaan työväenluokan vallankäyttöä. Bolivaarisen projektin kasvu nuoruuteen ei tapahdu vaalikampanjoiden kiiltävissä kulisseissa vaan puistossa, vesipisteen äärellä – ihmisten omalla ajalla. Kenen käsissä valta todella lepää, kun rahaa liikutetaan ilman byrokratiaa ja nuoret ottavat tilansa mediassa, jossa algoritmit suosivat pääomaa mutta ääni voi silti kuulua? Tämä reportaasi antaa kasvot niille, jotka eivät ainoastaan äänestä vallasta — he rakentavat sosialismia.
Kirkasvaloinen ilta laskeutuu Caracasiin kuin suunniteltu valaistus osallistuvan demokratian näyttämölle. Plaza Juventud — suomeksi Nuorison aukio — on rauhallinen. Lapset potkivat palloa monivärisellä kivetyksellä, nuoret parit kulkevat käsi kädessä, vanhukset istuskelevat vesipisteiden äärellä, ja metron läheisyys tuo taustasäestystä. Tässä vuosi sitten valmistuneessa, nuorille omistetussa tilassa, vapauden ja arjen kohtauspisteessä tapaan kaksi miestä, joiden puheessa sykkii toivo, historia ja vallankumouksen hengitys.
David Guillén – Nuorisopolitiikan rakentaja
Ensimmäinen keskustelukumppanini on David Guillén, vakavailmeinen mutta lämmin mies, joka toimii Gran Misión Venezuela Jovenissa — Venezuelan nuorisopolitiikkaa muotoilevassa yhteiskunnallisessa instituutiossa. Hänellä on vahva tausta organisoivassa politiikassa ja nuorten toimijuuden edistämisessä.
Kauri Suárez – kommunikaation taistelutoveri ja Tiedonantajan avustaja
Toinen puiston penkille istahtava keskustelija on Kauri Suárez, Caracasissa asuva Tiedonantajan avustaja ja maantieteen opiskelija. Energinen ja verbaalisesti lahjakas aktivisti kertoo, että viimeiset kaksi vuotta ovat kuluneet viestinnän ja politiikan ytimessä: hän kirjoittaa, tuottaa, esiintyy ja jäsentää vallankumouksen viestintää Venezuelan nuoren sukupolven kärjessä. Yritän kutsua Kauria influensseriksi, mutta sitä hän ei mielestään vielä ole. Kauri kuvailee päätöstään astua mediakentälle “militantiksi tarpeeksi”.
Vaalit 27.7. — osallistuminen ei ole enää velvollisuus vaan oikeus
Kysyn molemmilta arviota 27. heinäkuuta järjestetyistä vaaleista. Molemmat näkevät tapahtumat historiallisena osana Venezuelan bolivaarisen politiikan kypsymistä ja 2000-luvun sosialismin rakentamista.
Kauri aloittaa:
”On tärkeää, että esimerkiksi kunnallisvaaleihin — pormestarien ja kaupunginvaltuutettujen vaaleihin — osallistui kuitenkin 40 prosenttia äänioikeutetuista. Se on aikaisempaan nähden melko korkea luku, sillä yleensä täällä äänestetään eniten presidentinvaaleissa.”
Hän näkee kasvaneen äänestysprosentin merkkinä siitä, että politisaatio on palaamassa Venezuelan rakenteisiin. Uudet osallistavat käytännöt, kuten nuorten projektit, joista nuoret äänestävät itse paikallisvaaleissa, ovat hänen mukaansa elvyttäneet kansan poliittista henkeä:
”Ihmiset eivät enää vain osallistu, vaan ovat projekteja rakentavan ja toteuttavan prosessin päähenkilöitä. Se saa poliittisen osallistumisen hengen virkoamaan uudelleen.”
David nostaa esiin prosessin konkreettisen muutoksen: yhteisöt eivät enää ole passiivisia hakijoita vaan aktiivisia toteuttajia. Hän kuvaa uutta nuorten osallistumisen ja konsultoinnin mallia:
”Parasta tässä on se, että rahoitus nuorten ehdottamille projekteille siirtyy käytännössä välittömästi vaalituloksen jälkeen. Huomenna projektien voittajat alkavat saada rahoitusta ja nuoret pääsevät rakentamaan unelmiaan. Tämä tehdään ilman byrokratian esteitä.”
David viittaa myös filosofi Enrique Dusseliin ja vallan uuteen merkitykseen:
”Me muutamme tapaa, jolla valta toimii. Instituutioiden — muodollisen vallan — on oltava kuuliaisia kansalle, joka edustaa alkuperäistä valtaa.”
(Taustaksi: Enrique Dussel (1934–2023) oli argentiinalais-meksikolainen filosofi, jonka vapautuksen filosofia korostaa marginalisoitujen ja sorrettujen ihmisten ääntä ja oikeuksia, pyrkien rakentamaan uutta eettistä ja poliittista yhteisöä.)
Gran Polo Patriótico — Chávezin perintö ja moniarvoinen rintama
Puhumme vaalikoalitiosta nimeltä Gran Polo Patriótico. Miten on mahdollista, että yli kymmenen poliittista ryhmää toimii yhtenäisenä rintamana?
David kertoo koalition syntyneen vuonna 2008 Chávezin aloitteesta:
”Se on meidän menetelmämme. Se on rintama, jonka Chávez rakensi. Nicolás (Maduro) on antanut sille lisää voimaa.”
Kauri täydentää:
”Koalitiosta ei tarvitse tehdä sosialismia tavoitteleva taho. Riittää, että on bolivaarinen ja anti-imperialistinen.”
Hänen mukaansa poliittinen monimuotoisuus ei ole heikkous vaan strateginen vahvuus:
”Polo on suuri vallan rintama, jonka avulla pääsemme paikkoihin, joihin PSUV ei yksin pääse.”
2035 — missä näet itsesi ja maasi?
Illan hämärtyessä kysyn molemmilta, missä he näkevät itsensä — ja Venezuelan — kymmenen vuoden kuluttua.
Kauri kertoo lähteneensä sosiaalisen median tekemisen tarpeesta:
”Viimeiset kaksi vuotta olen ollut viestinnän kentällä. Näin sen militanttina tarpeena — se oli taistelun kenttä, ja minut tarvittiin sinne vastavoimaksi oikeistolaiselle fasistiselle ja imperialistiselle sometulvalle.”
Hän näkee sukupolvensa kasvaneen todellisten vaikeuksien läpi, ja vallankumouksen kypsyvän joka vuosi:
”Näen, että vallankumous on siirtynyt lapsuudestaan nuoruuteen. Tulee vaihe, jossa prosesseja aletaan kehittää ja tarkastella kriittisesti. Jos jatkamme tällä tiellä, näen itseni kymmenen vuoden kuluttua osana etujoukkoa, johtamassa tätä maata.”
Davidin visio on teknologinen ja yhteiskunnallinen. Hän viittaa maan suvereniteettiin:
”Meillä ei koskaan ennen ole ollut elintarvikeomavaraisuutta. Nyt meillä on. Myös liike-elämä on oppinut toimimaan yhdessä sosialismia rakentavan hallituksen kanssa. Näen Venezuelan teknologisesti, tieteellisesti ja energiantuotannon osalta paljon suvereenimpana.”
Hänen päätelmänsä on kunnianhimoinen:
”Venezuela tulee olemaan Latinalaisen Amerikan Kiina.”
Yhteisen toivon aukio
Haastattelun lopuksi ehdotan, että tapaamme kymmenen vuoden päästä uudelleen Plaza Juventudissa. Molemmat nyökkäävät hymyillen, Kauri sanoo: ”Se olisi kaunista.”
Kun suuntaan pois aukiolta, katseeni pyyhkäisee vielä kerran sen elämästä: leikkivistä lapsista, vesipisteistä, kivetyksestä, metroasemasta. Kaurin ja Davidin sanat eivät jää puistoon. Ne kulkevat mukana — kuin ajatukset paremman maailman rakentamisesta, joka ei pakota vaan mahdollistaa.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!