EU Naton koukussa
Naton 60-vuotisjuhlien yhteydessä viime huhtikuussa pidetyssä sotilasliiton huippukokouksessa kuten aiemmissakin huippukokouksissa korostettiin Naton vuonna 1999 hyväksymään strategista konseptia painottamalla entistä enemmän Naton, EU:n ja USA:n sotilaallista yhdentymistä sekä Naton nopean toiminnan joukkojen ja EU:n taistelujoukkojen koordinoitua käyttämistä ympäri maailman.
Tässä yhdentymisessä määräävinä tekijöinä ovat USA ja Nato, ei EU.
Neljä harhauskomusta
Puhuttaessa EU:n ja Naton sekä EU:n ja USA:n välisistä suhteista ja niiden luonteesta, on yleensä esitetty neljä harhauttavaa väitettä.
Ensiksikin, EU:n kunniahimoista pyrkimystä sotilaallisen kapasiteettinsa kehittämiseen on kuvattu Naton kanssa kilpailevaksi, toisinaan jopa suoraksi haasteeksi Natolle ja strategiselle transatlanttiselle liitolle USA:n kanssa.
Toiseksi, on sanottu Naton olevan monenkeskinen vastapaino USA:n unilateralismille.
Kolmanneksi on väitetty EU:n olevan rauhanomaisen diplomatian periaatteellinen harjoittaja siinä missä USA ja Nato ovat usein hanakoita turvautumaan sotilaallisen voiman käyttöön.
Ja neljänneksi, on sanottu EU:n olevan USA:n kilpailija, jopa pääkilpailija Euroopassa ja lisääntyvässä määrin muuallakin maailmassa.
Jokainen voi uskoa niin monta tällaista perättömyyttä kuin haluaa, mutta EU:n, Naton ja USA:n ulkopolitiikasta vastuussa olevien poliitikkojen ja virkailijoiden sanat ja teot osoittavat nämä uskomukset vääriksi joka käänteessä.
EU:n 27 jäsenmaasta 21 on myös Naton jäsenmaita. Niistä kuudesta, jotka eivät ole jäseniä, kaikki paitsi Kypros eli Itävalta, Suomi, Irlanti, Malta ja Ruotsi ovat Naton rauhankumppanuusohjelman (PfP) jäsenmaita. Näistä viidestä vain pikkuruisella Maltalla ei ole Naton alaista sotilasosastoa Afganistanissa, Balkanilla tai muualla.
Naton 26 jäsenmaasta vain Norja, USA, Kanada ja Islanti eivät ole EU:n jäsenmaita. USA ja Kanada eivät ole eurooppalaisia maita, joten niitä ei "lasketa".
Kolme avainpeluria, USA, Nato ja EU, voivat tilapäisesti kinastella joistakin toissijaisista taktiikkaan, ajoitukseen tai teknisiin yksityiskohtiin liittyvistä kysymyksistä, mutta ovat herttaisen yksimielisiä sisällöllisistä ja strategisista kysymyksistä.
Tavoitteena maailmanherruus
EU ja Nato ovat olleet avoimesti sotilaallisia kumppaneita vuodesta 1992 lähtien, jolloin Berliini Plus -sopimus sotilaallisten voimavarojen yhteisestä jakamisesta allekirjoitettiin.
Jopa EU:n jäseniä, jotka eivät ole vielä Natossa, koskee mantereen riippuvuussuhde Natoon. Naton strateginen peruskirja vuodelta 1999 nimittäin määrää, että erityisesti USA:n, mutta myös Britannian ja Ranskan ydinasearsenaalit ovat "olennaisia rauhan turvaamisessa" ja ovat "olennainen poliittinen ja sotilaallinen yhdysside liittokunnan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten jäsenten välillä".
Vuosina 1989–1991 toisen maailmansodan jälkeinen järjestys Euroopassa ja koko maailmassa romahti, kun Varsovan liitto, talousjärjestö SEV sekä Neuvostoliitto hajosivat ja Jugoslavia väkivaltaisesti pirstaloitiin.
Johtavat länsivallat laativat välittömästi suunnitelmat kahden maailmansodan keskeyttämän maailmanherruuden takaisin valtaamiseksi. Läksynsä jälkimmäisestä maailmansodasta oppineina ne muodostivat kondominaatin koko maailman sotasaaliiden jakamiseksi. Tämä ei koskenut vain suurta määrää entisiä siirtomaita, alueita, protektoraatteja ja mandaattialueita, vaan myös maapallon osia, jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet niiden ulottuvilla, mukaan lukien entinen Neuvostoliitto.
Tämän vahvisti Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Schiffer nelisen vuotta sitten esittämässään lausunnossa:
"Nato ja EU edistyvät aika hyvin modernien sotilaallisten kehitysmahdollisuuksien koordinoimisessa. Olen optimistinen sen suhteen, että me voimme laajentaa yhteistyömme uusille alueille, missä meillä on yhteinen turvallisuusintressi, missä me voimme täydentää toisiamme ja vahvistaa toistemme ponnistuksia. Ja tässä tarkoitan funktionaalisia alueita! sellaisia kuin Kaukasia ja Keski-Aasia." (NATO International, 31.3.2005)
Paria kuukautta myöhemmin USA:n Nato-suurlähettilään postilta USA:n apulaisulkoministeriksi siirtynyt Nicholas Burns puhui samoin äänenpainoin, kun hän "tervehti Naton pääsihteerin Jaap de Hoop Schefferin kehotusta liittokunnalle ja EU:lle lisätä yhteistyötä turvallisuuden varmistamiseksi Naton rajojen ulkopuolella Euroopassa, Afrikassa ja Keski-Aasiassa". (Associated Press, 26.5. 2005)
Vuoden 2005 huhtikuussa silloinen Saksan puolustusministeri Peter Struck puhuessaan Euroopan turvallisuuskonferenssissa Berliinissä korosti samaa asiaa ja vahvisti, että "olisi täysin väärin katsoa Euroopan puolustuskykyjen kehitystä erillään edistysaskeleista Natossa".
Ja hän lisäsi, että sekä Nato että EU ovat juuri ponnistelemassa ollakseen paremmin valmistautuneita Naton rajojen ulkopuolisiin operaatioihin tarkoituksella mukautua nopeasti muuttuvaan turvallisuusympäristöön. (Deutsche Welle, 13.4. 2005)
Tämä merkitsee sitä, että EU:n ja Naton tehtäväkenttänä on koko muu maailma paitsi läntinen pallopuolisko. Se kuuluu oletettavasti USA:lle, vaikka myös siellä Nato-valtiot ovat yksittäin tai joukolla mukana.
...
ERKKI SUSI
* Toinen osa julkaistaan Tiedonantajassa nro 22/5.6.2009