”Gennadi Špalikovin henki” ja muita kirjoituksia neuvostoelokuvasta

Ihmisen menettää vain kerran 
ja kun menettää, ei enää löydä. 
Ihminen on vieraanasi, 
sitten hyvästelee ja poistuu
yöhön. 

Ja vaikka lähtisi päivällä, 
lähtee kuitenkin. 
Pyydäpä hänet takaisin, kutsu 
kun vielä ylittää aukiota. 

Tuo hänet äkkiä takaisin, 
juttelette ja katat pöydän. 
Käännä vaikka talo ylösalaisin, 
järjestä hänelle juhla.

-Gennadi Špalikov

Mia Öhman on suomentanut tämän lännessä lähes tuntemattoman neuvostoelokuvan tekijän ja vaikuttajan Gennadi Špalikovin runon Filmihullun numeroon 4/2021. Öhman kertoo taiteilijasta, joka oli itselleen rehellinen ja siitä, miten 1950-luvun suojasään myötä kasvanut toiveikkuus muuttui 1960-luvun mittaan nopeassa tahdissa pettymykseksi: ”Gennadi Spalikovin nimi ei välttämättä sano neuvostoelokuvaa tuntevallekaan lukijalle mitään. Hän kuitenkin kuuluu 1950-luvun lopulla elokuvakoulunsa käyneiden legendojen ydinjoukkoon ja vaikutti perustavanlaatuisesti oman sukupolvensa elokuvataiteeseen.”

Missä muussa lehdessä kuin Filmihullussa osataan, uskalletaan ja halutaan nähdä ihminen ja taiteilija yhtenä isona kokonaisuutena kamppailussa ihmisyyden puolesta kasvotonta ja alati meitä kaikkialla ympäröivää kärsimyskoneistoa vastaan? Tai antaa kasvot unohdetuille kärsimyksille ja kamppailuille surullisen mahdottomiksi osoittautuvia betoniseiniä vastaan? Lähinnä mieleen tulee valkovenäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin teos Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018; suomennos Vappu Orlov), missä maailma hajoaa kymmeniksi eriväriksi palasiksi Neuvostoliiton romahduksen myötä, yhteiskunnan jähmettyessä paikoilleen.

Rauhanomainen rinnakkaiselo tunnetaan nimenomaan Nikita Hruštšovin ulkopolitiikan perustana, mutta se on alkujaan Leninin ajatus.

”Špalikov seisoskelee patsaana elokuvataiteen yliopiston VGIKin edessä tuumivaisen Andrei Tarkovskin (1932-1986) ja portaille istahtaneen Vasili Šukšinin (1929-1974) kanssa, mutta on kääntynyt katsomaan poispäin – varmaan sinne, mistä ideat tulevat”, Öhman kirjoittaa, ja jatkaa: ”Špalikov toi neuvostoelokuvaan ranskalaisen ja italialaisen elokuvan kepeyden, elämän dokumentaarisen kuhinan ja satunnaiset kohtaamiset. Yhtäkkiä Yves Montandin Neuvostoliiton kiertueellaan 1956-1957 esittämät laulut tavallisista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan alkoivat elää venäläisittäin valkokankaan todellisuudessa, elämä saattoi Neuvostoliitossakin olla ihmeellistä ja toivoa täynnä, huumori löytyi pienistä asioista ja alleviivaamatta.”

Yhteistuotanto-elokuvaa

Elokuvasta populaaristikin kirjoittava Öhman on filosofian maisteri, ja tekee Helsingin yliopistoon väitöskirjaa Sovexportfilmin toiminnasta Suomessa. Kalliossa, Helsingin työväenopiston päärakennuksen Viipurinsalissa järjestettiin 30.10.2021 yhteistyössä Helsingin yliopiston Venäjä-seuran kanssa tilaisuus, jossa Öhman puhui kahden tutkijakollegansa kanssa Neuvostoliiton kulttuuripolitiikasta kylmän sodan aikana. Filosofian maisteri Susan Ikosen esitelmä käsitteli Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa yleisesti, ja selitti kirjallisuuden merkityksen kulttuuripolitiikan perustana. Ikonen selvensi sosialistisen realismin periaatteita ja toi myös esiin, kuinka häilyvää ainoan virallisen taidesuuntauksen määritteleminen kuitenkin oli.

Ikonen esitteli myös neuvostoinstituutioita, joiden tehtävät kulttuurin alalla määriteltiin aika ajoin uudestaan. Valtiotieteen tohtori Meri Herrala kertoi neuvostoliittolaisten ja yhdysvaltalaisten viulistien välisestä suhdeverkostosta ja musiikista välineenä kulttuurisodassa. Herralan aiheesta tekemä tutkimus ilmestyy piakkoin tiedejulkaisuna. Mia Öhman selitti, mitä Sovexportfilm teki Suomessa.

Öhman käsittelee väitöskirjassaan neuvostoelokuvan levitystä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ja kolmea suomalais-neuvostoliittolaista yhteistuotantoelokuvaa: Sampo valmistui 1959, Luottamus 1976 ja Tulitikkuja lainaamassa 1980. Kalliossa Öhman kertoi Työväenopiston täydelle salille, kuinka kulttuuriyhteistyö perustui Neuvostoliiton valtionideologiaan:

– Neuvostoelokuvien levitystoiminta Suomessa ja yhteistuotantoelokuvat liittyvät toisiinsa. Neuvostoliiton ulkomaille kohdistettu kulttuurityö oli ideologialähtöistä ja peräisin kommunistisen puolueen keskuskomiteasta. Kulttuuri liittyi tiiviisti maiden väliseen kauppaan ja politiikkaan. Yhteistuotantoelokuviin sidottiin merkityksiä, niillä luotiin tietynlaista kuvaa valtioiden ja kansojen välisestä historiasta ja niiden julkaiseminen ajoitettiin sopivasti jonkin juhlapäivän yhteyteen.

Öhman kertoi tilaisuudessa, miten poliittisia ja kulttuurisia suhteita ylläpidettiin ja kehitettiin toimivan kaupan takaamiseksi. Perusta oli Öhmanin mukaan ideologinen.

– Lenin hahmotteli, että niin kauan kuin maailmanvallankumous ja sitä myötä kommunismi ei ole vielä toteutunut, erilaiset talousjärjestelmät kapitalismi ja sosialismi toimivat väistämättä rinnakkain. Ja jotta kapitalistiset maat eivät kävisi sotaan sosialistisia maita vastaan, on tärkeää luoda toimivat kauppasuhteet, jotka edistävät rauhaa. Lopputulos on kuitenkin oleva maailmanlaajuinen kommunismi, koska se on yhteiskuntajärjestelmänä ylivoimainen. Rauhanomainen rinnakkaiselo tunnetaan nimenomaan Nikita Hruštšovin ulkopolitiikan perustana, mutta se on alkujaan Leninin ajatus, jolla on Leninin muotoilema nimi.

Jääräpäinen kansa

Öhmanin mukaan Suomi on ollut historian saatossa Venäjälle ja Neuvostoliitolle moninkertainen poikkeustapaus.

– Venäläisille Suomi edustaa esimerkiksi 1800–1900-luvun matkakirjallisuudessa rauhaisaa mutta myös vaarallista paikkaa, jossa asuu kummallinen jääräpäinen kansa josta osa on velhoja. Yksi mahdollisista selityksistä sille, miksi Stalin piti lopulta sormensa kurissa Suomen suhteen, on taikausko. Tietysti vielä vakavammin pitää suhtautua länsimaiden tukeen ja haluun pitää Suomi läntisenä valtiona – sekä siihen, että ystävällismielisenä länsimaana Suomesta oli Neuvostoliitolle erinomaisen paljon hyötyä. Rauhanedistämisen ohella Suomi toimi idän ja lännen välisenä siltana: Suomen kautta Neuvostoliittoon oli mahdollista saada läntistä teknologiaa.

Neuvostonäkökulmasta Suomi oli Öhmanin mukaan sijainniltaan ja maakuvaltaan selkeästi samassa linjassa Baltian maiden kanssa. Mutta koska Suomi kävi kauppaa itään ja länteen, suomalaisten elintaso nousi kohisten. Elämä Suomessa oli hyvin erilaista kuin elämä vaikkapa Neuvosto-Virossa, minkä pääsimme sankoin joukoin toteamaan käväisemällä vesiteitse Tallinnassa.

Öhman kertoi esitelmässään yleistajuisesti, mikä oli Sovexportfilm ja mitä se teki Suomessa, miten neuvostoelokuva eroaa länsimaisesta elokuvasta ja miksi Sovexportfilmille oli tärkeää saada Suomeen toimiva neuvostoelokuvan levitysverkosto. Esitelmänsä tavoitteeksi Öhman asetti, että kuulijalle syntyisi aikaisempaa monivivahteisempi kuva Suomen ja Neuvostoliiton välisistä kulttuurisuhteista. Miksi se olisi tärkeää, ajatteli kuulija ehkä tässä vaiheessa, mutta Öhman jatkoi: ”Koska maantieteelle emme voi mitään, mutta Neuvostoliiton ymmärtäminen auttaa ymmärtämään Venäjää.”

Tämä Öhmanin hahmottelema periaate on ollut myös yksi Katson neuvostoelokuvaa -kirjan lähtökohdista. Kirja julkaistaan maaliskuussa 2022 kirjakauppa Rosebud Sivullisessa Helsingin Kaisaniemessä. Kirja koostuu Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin neuvostoelokuvaa käsittelevistä kirjoituksista. Käsiteltävien aiheiden aikajana on kymmeniä vuosia: neuvostoelokuva syntyi vuonna 1919 ja kuoli Neuvostoliiton kaatuessa vuonna 1991. Velipekka Makkonen on kirjoittanut elokuvasta vuodesta 1960 lähtien, ja neuvostoelokuva on ollut aina hänelle erityisen kiinnostuksen kohde, josta on syntynyt niin syväanalyysejä kuin asiantuntevia kritiikkejä. Mia Öhmanin populaarit artikkelit käsittelevät tekijöitä ja tuotantoja suhteessa aikaan ja olosuhteisiin. 

Kirjaan on koottu valikoima Makkosen ja Öhmanin tekstejä, jotka avaavat näkymiä toisaalta ihasteltuun, toisaalta vihattuun ideologia edellä johdettuun sivistyskoneistoon. Kyseessä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen kirjoituskokoelma Öhmanin ja Makkosen arvostamista aiheista ja tekijöistä.

Miksi tämä kirja? Vastaus löytyy lukemalla Filmihullun numerosta 4/2020 otsikolla Nuo hämmentävät neuvostoelokuvat ja pari uudempaa Mia Öhmanin artikkelia, jossa hän muistuttaa lukijaansa, että neuvostoelokuvia pääsee harvoin syyttämään katsojan aliarvioimisesta.

– Teosten tulkitseminen saattaa edellyttää syvääkin kulttuurintuntemusta, mutta länsiviihteen aivopesemä ummikkokatsojakin pääsee halutessaan helposti kokemaan iloisia/ järkyttäviä yllätyksiä ja outoa mielihyvää/-pahaa. Melkein minkä tahansa nimikkeen voi löytää netistä, ja nykyjään yhä useamman elokuvan voi katsoa englanniksi tekstitettynä.

Velipekka Makkonen ja Mia Öhman kuuluvat kirjoittajina ja ajattelijoina Filmihullun terävimpään kärkeen ja omaavat venäjänkielen taitoisina sekä neuvostokulttuuria tuntevina maailmanoloissakin mielenkiintoisen poikkeukselliset lähtökohdat tutkia ja kirjoittaa neuvostoelokuvista syvällisesti ja oivaltavasti.

Mihail Kalatozovin ohjaama Kurjet lentävät perustuu Viktor Rozovin näytelmään Vetšno živyje. Elokuva kuvaa sodan julmuutta ja ihmisen sieluun jääviä vammoja. 

Homo Sovieticus

Sovexportfilmin ansiosta suomalaisilla on ollut mahdollisuus nähdä neuvostoelokuvaa laajemmin kuin muiden läntisten valtioiden kansalaisilla. Monet neuvostoelokuvan helmet, kuten kirjailija Rosa Liksomin lempielokuvana tunnettu romanttinen mutta haikea Kurjet lentävät (1957) tai Vasilisi Šukšinin Punainen heisipuu (1974) ovat tuttua peruskauraa suomalaiselle elokuvan ystävälle, mutta tuntemattomampia muualla maailmassa.

Tässä on juuri Makkosen ja Öhmanin Katson neuvostoelokuvaa -kirjan oikeutus ja mahdollisuus. Se kertoo myös tuntemattomien ja jo unohdettujen neuvostoelokuvan suuruuksien töistä, elämästä ja ajatuksista – asioista, joista hyvin harvat tietävät, mutta jotka kiinnostavat edelleenkin elokuvayleisöä. Tyyli on iskevää ja syvälle ihmisten mieliin porautuvaa, kuten Špalikovin kohdalla, josta Öhman kirjoittaa:

– Ystävät ovat pitäneet huolta siitä, että tämän aikansa avainhahmon kirjallista tuotantoa on julkaistu. Špalikovin runot, laulut ja kertomusten aiheet välkähtävät tuon tuosta venäläisissä elokuvissa, konserteissa ja tv-sarjoissa. Hänen elinaikanaan toteutuneet elokuvaprojektit kertovat välittömästi elämästä, joka muuttui ja haaveista, jotka kohmettuivat hengiltä.

Katson neuvostoelokuvaa -kirjan viehätys piilee myös tässä: se avaa ihmisen nimeltä Homo Sovieticus eteemme ihmeteltäväksi, juuri kuten Öhman esittelee Gennadi Špalikovin. Kirja julkaistaan ensin pienen laatukustantamo Kulttuuriklubin toimesta suomeksi, mutta varsinaisesti se on tarkoitettu maailmanmarkkinoille, ranskan- ja englanninkielisten elokuvanystävien huviksi ja hyödyksi. 

HARALD OLAUSEN

Kirjoittaja on kirjailija, joka toimii vuosina 2019-2024 professori Timo Airaksisen suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin kirjallisena agenttina ja tuottajana sekä filosofis-kulttuurisen verkkolehti digivallila.comin päätoimittajana.