Suomen ja suomalaisuuden määrittely tuntui aikanaan yksinkertaiselta: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Näin kansallisia rajoja ja suomalaista identiteettiä määritteli 1840-luvulla fennomaani Adolf Ivar Arwidsson.

Kurdien kohdalla tämä kansallisuus- ja identiteettikysymys on jo lähtökohtaisesti ollut monimutkaisempi: vaihtoehtoja on ollut useampia ja niissä vielä runsaasti muuttujia.

Joskus historian hämärissä lienee ollut jonkinlainen kurdikansan hallitsema yhtenäinen alue, mutta silloin ei tunnettu vielä nykymuotoisia kansallisvaltioita.

”Tänä päivänä Turkilla on oma Kurdistan, Irak omistaa oman Kurdistaninsa, Iranilla on oma, Syyriallakin on oma Kurdistan. Mutta kurdeilla ei ole mitään Kurdistania. Miksi?”, muotoili kurdien dilemman turkkilainen sosiologi Ismail Besikcin vuonna 1990. 

Tuhansia vuosia hirressä

Kurdi Welat Nehrin ja suomalaisen Kristiina Koivusen kirjassa Kurdistan itsenäisyyden kynnyksellä? kysymys ihmisryhmän identiteetin syntymisestä, kansa-käsitteen muotoutumisesta/muodostumisesta on yksi koko laajahkon teoksen kattavista teemoista.

On todellinen ihme, että tuo maailman suurin maaton kansa – siis kurdit – on historian kulun joskus hyvinkin irrationaalisissa käänteissä ja melskeissä voinut säilyttää edes jonkinlaisen kansallisen itseymmärryksen. Alue, jolla tämä peräänantamaton, voisi kai sanoa jukuripäinen, kansa on asunut ja elänyt nykytietämyksen mukaan ainakin viisi tuhatta vuotta on demografialtaan hyvin kompleksinen, monenkirjava, monien ristiriitaisten – jopa antagonististen – intressien riivaama.

Joka tapauksessa nuo mainitut luonteenpiirteet ovat olleet kurdikansan eloonjäämisen edellytys ja oikein käytettynä oivallisia avuja myös nykyajan – ja tulevaisuuden – globalisoituvassa maailmassa. Suomen talvisota, ne sata päivää, oli enintään silmänräpäys kurdikansan tuhansia vuosia kestäneeseen hirressä roikottamiseen verrattuna.

Historian saatossa kurdikansaa ovat jakaneet usein uskonnollisuuteen (islamismi) liittyvät erilaiset tulkinnat. Nykyään voidaan nimetä pääpiirteissään kaksi koko Kurdistanissa vaikuttavaa ideologista pääsuuntaa: eurooppalaisittain vasemmistolainen ideologia vastaan perinteiset kurdiklaanien arvot.

Tätä jakolinjaa on osaltaan selkeyttänyt – ja syventänyt – suurimassa kurdipopulaatiossa, Pohjois-Kurdistanissa eli kaakkois-Turkissa vaikuttava, viimeaikoina vahvistunut vangitun kurdijohtaja Abdullah Öcalanin johtama, marxismiin ideologiansa pohjaava Kurdistanin työväenpuolue (PKK). Länteen suuntautunut poliittinen pakolaisuus on lisäksi osaltaan vakiinnuttanut tätä asetelmaa, kun poliittisesti aktiiviset pakolaiset ovat pitäneet tiiviisti yhteyksiä omiin ”emopuolueisiinsa” Kurdistanissa.

Turkin EU-jäsenyys

Turkin EU-jäsenyys olisi kurdikansan kannalta mahdollisesti hyvä, mutta yhtälailla mahdollisesti ongelmallinen asia. 1990-luvun alussa Suomeen poliittisina pakolaisina tulleille Pohjois-Kurdistanin kurdeille piti erityisesti selittää, miksi Suomen kommunistit vastustavat EY:öä. Turkin mahdollinen mukanaolo Euroopan integraatiossa nähtiin tuolloin pienessä Suomen kurdiyhteisössä Kaakkois-Turkin rauhan sisällään pitävänä ratkaisuna.

Nehri ja Koivunen tarkastelevat kirjassaan kurdikysymystä kokonaisuutena. Turkin EU-jäsenyys voisi olla osalle kurdikansaa – siis Pohjois-Kurdistanin osalta – ainakin osittainen ongelmien ratkaisu. Kokonaisuuden kannalta ongelmaksi kuitenkin muodostuisi EU:n tunnetusti tiukka ulkorajojen valvonta.

Turkin EU-jäsenyyden myötä suuri osa kurdipopulaatiosta ”lukittaisiin” Euroopan Unionin rajojen sisään. Tällainen ratkaisu vaikeuttaisi kanssakäyntiä Pohjois-Kurdistanin eli Turkin kurdialueen ja Etelä-Kurdistanin, siis Irakin pohjoisosan pitkälle autonomisen, öljyvaroiltaan rikkaan Kurdistanin osien välillä. Tämä tilanne olisi uusi, ja raja eristäisi runsasväkisen Pohjois-Kurdistanin muusta historiallisen Kurdistanin alueesta.

Turkin tilannetta seuraavat tarkkailijat näkevät maata nyt hallitsevan regiimin politiikassa suuntautumista lännen sijasta enemmänkin etelään, islamilaisen maailman suuntaan. Pelin taitavana poliitikkona Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan antoi kurdeille mitään merkitsemättömiä minimaalisia myönnytyksiä, joiden pontimena olivat ilmeisen opportunistiset motiivit. Erdogan tarvitsee Turkin parlamentissa kurdimielisen ryhmän tuen oman valtakautensa jatkoa ajatellen. Toinen syy voi olla Etelä-Kurdistanin runsaat öljy- ja kaasuvarat.

Tuon valtaisan energiavarannon johtaminen putkistoja myöten Turkin kautta Euroopan pohjattomaan energianieluun olisi Ankaran näkökulmasta ehkä jonkinlainen statuksen kohotus lännen silmissä ja merkitsisi ehkä myös Turkin hallinnon näkemyksessä Kurdistanin integroitumista pohjoiseen naapuriin – jopa vanhan ottomaani-imperiumin hengessä.

Tässä yhteydessä kannattanee kuitenkin muistaa kaksi merkittävää asiaa: Turkki on Naton jäsenmaa, ja vahvaa kannatusta koko Turkin kurdiväestön keskuudessa nauttiva PKK on edelleen EU:n terroristijärjestöksi nimeämä organisaatio.

Kurdistanin tilanteen ratkeaminen ei ole sidoksissa ainoastaan kurdikansan sisäiseen eheyteen vaan koko kansainvälisen yhteisön jatkuvan reviiritaistelun rintamalinjojen kulloiseenkin positioon ja niiden vahvuuteen.

Nehri ja Koivunen ovat työstäneet kirjaan hyvin kompaktin läpileikkauksen kurdien historiasta, mutta teoksessa ei tyydytä pelkästään kurdikansan enemmän tai vähemmän kunniakkaaseen historiaan.  Kirjan viimeiset luvut on kirjoitettu kuluvan vuoden (2013) syksyllä, joten aivan viimeaikaisetkin tapahtumat tuolla alueella tulevat analysoiduksi.

Syyrian konflikti

Syyrian pitkään vallassa ollut hallinto edustaa aleviitteja eli šiiamuslimeja. Turkin virallinen ”valtionuskonto” – valtion periaatteellisesta sekulaarisuudesta huolimatta – on islamismin sunni-suuntaus. Pääosa kurdeista lukeutuu myös sunneihin.

Länsi-Kurdistan on ollut pitkään Syyrian hallitsemaa aluetta, mutta kurdeilla on ollut oma, lähes autonominen hallintoalueensa. Kuitenkin kurdit ovat mukana tässäkin konfliktissa.

Syyrian kansannousun alussa kurdit lukeutuivat vielä Syyrian niin sanottuun oppositioon eli Bashar al-Assadin vastustajiin. Opposition kärjeksi on sittemmin hakeutunut tai ulkopuolelta ohjattuna tullut vanhoillista koraanin sunni-tulkintaa edustavia ääri-islamisteja. Turkin pääministerin Erdoganin hallinnon oletetaan tukevan tai ainakin antavan alueitaan näiden aleviittihallintoa vastaan kapinoivien ryhmien käyttöön.

Jyrkän linjan islamistiset jihadistit näkevät Syyrian pohjoisosien kurdit eli Länsi-Kurdistanin kurdit vihollisikseen, vaikka nämä olivatkin aluksi al-Assadia vastaan suunnatussa protestiliikkeessä mukana. Länsi-Kurdistanissa suurinta vaikutusvaltaa nauttii vasemmistolaista ajattelutapaa edustava yhteenliittymä, eivätkä kurdit ole asettuneet tässä tilanteessa kummankaan osapuolen tueksi.

On siis syntynyt tilanne, jossa kurdit eivät näe itseään osapuolena islamistien keskinäisessä valtataistelussa vaan identifioituvat nimenomaan kurdeina. Ääri-islamistien luoman uhan alla Länsi-Kurdistanista osoitettu, vähintäänkin humanitaarinen apu ja tuki on historiallisesti uusi tilanne ja – edellyttäen, etteivät kurdit nyt alkaisi riidellä keskenään – voisi olla hyvä alku ja malli Kurdistanin laajemmalle integraatiolle.

Yhtenäisyyden merkitys

Niin kompleksinen alue kuin Kurdistan onkin, ovat kirjan tekijät pystyneet käsittelemään kokonaisuutta alueen monenkirjavien intressiryhmien kulloisiakin etuja eritellen ja ymmärtäen. Tämä ymmärrys lähtee kirjoittajien kyvystä asettaa kurdikysymys laajempaan kontekstiin ja tarkastella ongelmaa yhtenä muualle Lähi-itään ja Eurooppaan, mutta myös laajemmin niin sanottuun läntiseen maailmaan vaikuttavana konfliktina.

Nehri ja Koivunen nostavat kurdikansan yhtenäisyyden ”kurdien olemassaolon ja hengissä säilymisen” päällimmäiseksi ehdoksi.

Kurdikansa on menettänyt historiansa aikana jo liian monta mahdollisuutta omien keskinäisten kiistojensa seurauksena. Kurdit ovat joutuneet ja suostuneet riittävän monet kerrat toisten tahojen, kunkin kulloinkin omista intresseistään lähtien, tekemien ratkaisujen jalkoihin ja sijaiskärsijöiksi. Kurdikansan olisi ymmärrettävä tämä, osattava käyttää tilanne hyväkseen liittymällä yhteen ja pystyttävä kanavoimaan koko 40 miljoonaisen kansan yhteinen tahto rauhanomaiseen eloon itsenäisenä ja yhtenäisenä kansakuntana muiden samanveroisten rinnalla.

Kirjan otsikon loppuun liitetty kysymysmerkki on kuitenkin vielä aiheellinen.

Welat Nehri & Kristiina Koivunen: Kurdistan itsenäisyyden kynnyksellä? Edita Publishing Oy 2013. 384 s.