"Irakilaisille itselleen komento omiin käsiin"
- Vaihtoehto Yhdysvaltojen ylläpitämälle Irakin miehitykselle
ei ole jonkin toisen kansainvälisen mutta "legitiimimmän"
toimijan kuten esimerkiksi YK:n rauhanturvajoukkojen ylläpitämä
sotilashallinto, koska se todennäköisesti kohtaisi melko lailla
samankaltaista vastarintaa maassa kuin nyt USA. Mutta sekin vaihtoehto on,
että Irakin sisältä voitaisiin koota sellainen poliittinen
yhtenäisyys jossa irakilaiset itse voisivat ottaa komennon omiin käsiinsä.
Tosin tämäkään vaihtoehto tuskin onnistuisi ilman että
syntyisi valtataistelu eri ryhmittymien välillä, sanoo Lähi-itä-asiantuntija,
Helsingin yliopiston
kehitysmaatutkimuksen laitoksen lehtori, dosentti
Pertti Multanen
.
Yksinkertaisia ratkaisukeinoja Irakin sodan jälkeisen tilanteen
normalisoimiseksi näyttäisi siis olevan erittäin vaikea löytää.
- Nyt vasta pikku hiljaa amerikkalaisille miehittäjillekin alkaa
selvitä todellisuus Irakissa. Miehitys ei ole koskaan paraatimarssi
joka olisi ohi kun sotilaallinen ratkaisu jollakin tavalla on saavutettu,
Multanen korostaa.
Multasen mukaan sotilaallinen miehitys on yleensä ilmiö joka vähintään
nostaa entistä vahvemman ja kasvavan eri lähteistä nousevan
vastarinnan.
- Nythän Irakissa ollaan ajautumassa tilanteeseen, että miehitysjoukot
yrittävät selittää vastarintaa hyvin yksinkertaistetuilla
tavoilla, kuten että kyse on jostakin
Saddam Husseinin
tukijoiden
rippeiden epätoivosta, tai sitten Irakin ulkopuolelta maahan tulleiden
"muslimiterroristeiksi" kutsuttujen taistelijoiden toimenpiteistä,
Multanen selostaa.
- Mutta eihän kysymys Irakissa ole tästä, vaan nimenomaan
kansallisesta vastarinnasta, ja siinä on hyvin vähän tekemistä
ulkopuolisilla taistelijoilla, vaikka ei toki voi kieltää etteikö
Irak tällä hetkellä vetäisi heitäkin puoleensa,
mutta kyllä perusasetelma on aivan Irakin historian ja yhteiskunnan
pohjalle rakentuva vastarinta ulkoista miehitysvaltaa vastaan, Multanen
huomauttaa.
Hän korostaa, että kun puhutaan Irakinkin tyyppisestä
sissisodankäynnin taktiikasta, se edellyttää aina myöskin
väestön tukea. Sissisodankäynti ei tässäkään
tapauksessa ole mahdollista ilman laajempaa tukea irakilaisen yhteiskunnan
eri kerroksissa ja tasoilla.
- Joskin siellä motiivit ovat varmasti hyvin erilaisia. Amerikkalais-
ja yleensä miehitysjoukkojen vastaisuus voi olla hyvin pienistä
asioista kiinni. Ne voivat toisaalta liittyä ihan väestön
jokapäiväiseen elämään ja toimeentulomahdollisuuksiin
tässä kaikkien tiedossa olevassa surkeassa turvallisuustilanteessa,
jossa uhka ei suinkaan kohdistu ennen muuta amerikkalaisjoukkoihin, vaan
tavallinen irakilainen on äärimmäisen turvaton, Multanen
muistuttaa.
Sodalla on siis romahdutettu yhteiskunnan normaali valtakoneisto, ja
kun suojaverkko katoaa ympäriltä ja ihmiset yhtäkkiä
putoavat tyhjän päälle, syntyy tilanne, jossa monella ei
enää ole mitään menetettävää, ja silloin
vastarinnan käyttäminen on Multasen mukaan varsin luonnollinen
reaktio.
- Miehitysjoukot pyrkivät leimaamaan kaiken vastarinnan terrorismiksi,
mutta eihän miehitetyssä maassa näin voi sanoa, vaan vastarintahan
on pikemminkin vain luonnollista, enemmän vapautustaistelutyyppistä
toimintaa, Pertti Multanen katsoo.
Kun tilanne Irakissa jo on päässyt siihen pisteeseen missä
se nyt on, ei ulospääsykeinoja enää niin vain löydykään.
- Vaihtoehto Yhdysvaltojen ylläpitämälle miehitykselle
ei ole jonkin toisen kansainvälisen, "legitiimimmän"
toimijan kuten esimerkiksi YK:n rauhanturvajoukkojen ylläpitämä
sotilashallinto, koska se todennäköisesti kohtaisi melko lailla
samankaltaista vastarintaa. Löytyy kuitenkin sellainenkin vaihtoehto,
että Irakin sisältä voitaisiin koota poliittinen yhtenäisyys
jonka puitteissa irakilaiset itse voisivat ottaa komennon omiin käsiinsä.
Tosin tämäkään vaihtoehto tuskin onnistuisi ilman, että
syntyisi valtataistelu eri ryhmittymien välillä, Multanen toteaa
hyvien vaihtoehtojen vähyydestä.
- Minulle Irakin tilanne ei kuitenkaan piirry yksittäisenä
"Irakin tapahtumasarjana", vaan se laajenee väistämättä
hyvin kiinteästi koko alueen eli Lähi-idän muuhun tilanteeseen.
Jos positiivista näkymää edes teoriassa rakennellaan, se
vaatii juuri alueellista ratkaisua, jolla Lähi-itää jatkuvasti
epävarmuudessa pitävät konfliktit sekä koko alueen sisäinen
eriarvoisuus ratkaistaan, Multanen selostaa tilanteen kompleksisuutta.
Eli:
- Tämäpä ei vain Lähi-idässä ole mahdollista
edes yhden valtion sisällä, vaan tarvitaan nimenomaan alueellista
yhteistyötä. Niin arabivaltiot kuin Israelkin on vedettävä
mukaan alueelliseen ponnistukseen, jolla joskus tulevaisuudessa voitaisiin
saada Irakinkin tyyppinen valtio myös taloudellisesti nostettua jaloilleen
ja sitten myös yhteiskunnan perusrakenteet siihen kuntoon, että
vältettäisiin repivä poliittinen valtataistelu. Mutta tämä
on vielä hyvin pitkä tie tämän hetken Lähi-idässä,
Pertti Multanen korostaa.
Vaan jos ja kun USA:lla ei alun perinkään ollut tavoitteena vain
Saddamin kaataminen vaan paljon pitemmälle menevä suunnitelma?
- Juuri tämä puoli minua nyt eniten huolestuttaakin, Multanen
vastaa ja jatkaa:
- Eiväthän USA:n viime vuosina käymät sodat ole millään
tavalla sattumanvaraisia sotia, vaan hyvin selkeästi on edetty siten,
että erityisesti uuskonservatiivisen
George W. Bushin
lähipiirin
käyttämässä ajattelussa mainittu "epävarmuuden
kaari" maailmassa katetaan nyt USA:n sotilastukikohdilla ja sen vakinaisten
joukkojen jatkuvalla läsnäololla. Sillä varaudutaan myös
tulevaisuudessa avoimesti siihen, että näillä alueilla katsotaan
konfliktien toistuvan, Multanen katsoo.
Hänestä tällä politiikalla jopa varmistetaan se,
että tällä alueella saadaan konflikteja syntymään
toinen toisensa jälkeen.
- Tämä politiikka ja joukkojen sijoittaminen nimenomaan islamilaisen
maailman lähistölle ja jopa sen sydämeen ei voi olla nostamatta
vastarintaa. Ja Natokin on hyvin selvästi siirtämässä
omaa painopistettään Euroopasta Lähi-itään ja muuhun
Aasiaan sekä Afrikkaan. Se sopii suoraan USA:n viimeaikaiseen politiikkaan,
Multanen sanoo.
Puhutaan että Iran olisi seuraava kohde. Onko?
- Ainakin lyhyellä tähtäimellä näyttää
hyvin epätodennäköiseltä, että Bush oman presidenttikautensa
aikana eli ennen seuraavia presidentinvaaleja, jotka ovat jo ensi vuoden
lopulla, olisi lähdössä hyökkäämään
mihinkään, koska jo Irakinkin tilanteen hoito on viemässä
hänet niin pahaan suohon, että tuskin on mahdollisuuksia mihinkään
uusiin seikkailuihin, Pertti Multanen vastaa.
- Tai jos asia olisi vain Bushista itsestään ja joistakin hänen
neuvonantajistaan kiinni, niin näin voitaisiin tehdäkin, mutta
ei Bushkaan pysty ihan tyhjiössä toimimaan, ja myös USA:n
kongressi ja edustajainhuone ja koko poliittinen tilanne maassa sanelee
aika tiukat ehdot, Multanen jatkaa.
Vaan muuttuisiko USA:n politiikka ratkaisevasti, jos Bush ei voittaisi seuraavia
presidentinvaaleja?
- Valitettavasti näen, että presidentinvaihdos ei vaikuta kovin
ratkaisevasti USA:n pitkän tähtäimen poliittisessa linjauksessa.
Koko se suuri muutos, josta edellä on ollut puhetta, alkoi jo 1990-luvun
alussa, ja siinä oli myös demokraattien
Bill Clintonin
pari presidenttikautta välissä. Eikä suuri linja muuttunut
niinäkään vuosina mitenkään ratkaisevasti, Multanen
katsoo.
Hänen mielestään on kyse enemmänkin vain siitä,
että Bushin tapa hoitaa suhteensa "kansainväliseksi yhteisöksi"
kutsuttuun osaan muuta maailmaa on niin karkea, että se tuo vaikutelman
USA:n politiikan peruslinjan ratkaisevasta muuttumisesta hyvin nopeassa
ajassa. Kyse on siis pitkälti näköharhasta diplomatian tasolta.
- Kyllä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeenkin
moni Suomessa oli valmis kuvittelemaan, että USA enemmänkin alkaa
noudattaa monenkeskistä politiikkaa eikä siis unilateralistista,
yhden suurvallan etujen pohjalta rakentuvaa politiikkaa ja kansainvälisestä
yhteisöstä eristyvää politiikkaa, ja nyt kuitenkin on
nähty varsin selvästi, että Bushin hallinto onkin heittänyt
tärkeimpiä liittolaisiaan sivuun Irakin sotaan valmistautuessaan
ja kävellyt YK:n yli, sekä sanonut suoraan vähät välittävänsä
kansainvälisen yhteisön toiveista, jos se tuntee omien suurvaltaintressiensä
tulevan vaarannetuiksi, dosentti Pertti Multanen kuvailee USA:n ulkopoliittista
linjaa.
- Niin sanotun terrorismin vastaisen taistelun varjolla Israelin pääministeri
Ariel Sharon
muine ministereineen on saanut täysin vapaat kädet
käydä omaa pientä terrorismin vastaista sotaansa. Se ei tietenkään
palestiinalaisten kohdalla ole mikään pieni sota, vaan se on katastrofi
palestiinalaisten hallinnon kannalta, sanoo erityisesti myös Israelin
ja palestiinalaisten väliseen tilanteeseen perehtynyt kehitysmaatutkija,
dosentti Pertti Multanen Helsingin yliopistosta.
- Samanaikaisesti, kun terrorismin edellytyksiä Israelin toimenpitein
päivittäin juurrutetaan Palestiinan maaperään - eli
käymällä sotaa, tappamalla, raiskaamalla ja ryöstämällä
koko aluetta - vaaditaan sitten Palestiinan johdolta että sen täytyy
pistää terrorismi kuriin. Jokainen tämän vaatimuksen
esittäjäkin tietää, että se on pelkkää
retoriikkaa, Multanen korostaa.
Hänestä ns.
tiekartta
-suunnitelma oli alusta alkaen niin
epämääräisellä tavalla muotoiltu paperi jossa kaikkein
vaikeimpien ongelmien ratkaiseminen oli häivytetty neuvottelujen viimeisille
loppusuorille, että sen varaan ei voinut rakentaa.
- Kyllä nyt ollaan siinä tilanteessa, jossa tiekartta-aloite
on taas yksi niistä kymmenistä aloitteista joka ei vienyt toivottuun
lopputulokseen, Multanen sanoo.
Tiekartan suhteen oikeastaan mikään pääosapuoli ei
alunperinkään suhtautunut siihen riittävällä vakavuudella.
Eivät palestiinalaiset, varsinkaan äärijärjestöt,
ei Israelin Sharonin hallinto, eikä Yhdysvaltojen Bushkaan, ja silloin
ns. kvartetti eli YK, EU ja Venäjä jätettiin sivustakatsojaksi,
kun tilanne kentällä ajettiin uuteen umpikujaan.
- Minkä tahansa rauhanneuvottelun kannalta ratkaisevaa on, että
poliittinen luottamus sekä motivaatio neuvottelun käymiselle on
olemassa. Tällaisesta ei tällä hetkellä ole jälkeäkään.
Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että edes uusien neuvottelujenkaan
aikaansaaminen edellyttää pitkää valmistautumisperiodia,
jonka aikana tätä luottamusta tulisi pystyä lisäämään.
Ei ole olemassa mitään taikasauvaa, Multanen huomauttaa.
- Jos Israel kuvittelee jatkuvasti pystyvänsä eristäytymään
siitä ympäristöstä missä se tällä hetkellä
valtiona sijaitsee ja tukeutumaan hamaan tulevaisuuteen ulkopuolisen imperiumin
eli USA:n apuun, niin eihän se voi olla muuta kuin tuhoon vievä
tie. Tämä johtaa myös Israelin valtion sisällä
moraaliseen ja eettiseen rappeutumiseen, dosentti Pertti Multanen katsoo.