Eläköön meikäläiset! Eli maaton mies heittää kapuloita rattaisiin
Hiljattain manan majoille siirtyneen Kurt Vonnegutin viimeiseksi jäänyt teos Maaton mies on takuuvarma suupielten kohottaja ja naurun kirvoittaja. Näin siitäkin huolimatta, että Vonnegut on liikkeellä perin vakavilla asioilla. Elämä, kuolema ja maailmanpolitiikka kun ovat harvemmin makean naurun kohteena.
84-vuotiaaksi elänyt Vonnegut ilmoitti jo 1997 saatuaan valmiiksi Timequake-romaaninsa (suom. Ajanjäristys, 1998), että mitta oli täysi. Enää ei pitänyt olla mitään sanottavaa. Onneksi hän ei kuitenkaan toteuttanut uhkaustaan, vaan työsti vielä 82-vuotiaana ehkäpä uransa komeimman ja puhuttelevimman kirjan. Saattaa olla, että Maaton mies olisi jäänyt kirjoittamatta, jos George Bush ja republikaanit eivät olisi toimineet niin kuin toimivat.
Maaton mies sisältää lyhyitä tarinoita, joista monet on aiemmin julkaistu vasemmistolaisessa In These Times -lehdessä. Kirjoitusten kärki osuu varsin epämukavasti juuri Bushiin ja moniin muihin hänen kaltaisiinsa maailmasta piittaamattomiin psykopaatteihin. Vonnegut hämmästeleekin kirjassaan, miten on mahdollista että maailmamme on annettu psykopaattien käsiin!
Dresdenin pommituksista toisen maailmansodan aikana kertonut Vonnegutin kuuluisin teos Teurastamo 5 oli kertomus suuresta tragediasta, joka ei jättänyt häntä rauhaan milloinkaan. Hän kehitti omaksi selviytymiskeinokseen omituisen mustan huumorinsa, jota lukijat saivat ihastella ensimmäistä kertaa juuri Teurastamo 5 -kirjassa.
Huumori ja nauru ovat parhaat aseet selviytymiseen silloin, kun pelottaa niin että pissa lirahtaa housuun. Vonnegut uskoo Maaton mies-kirjassaan, että jopa Auschwitzin vangit ovat saattaneet puhjeta kolkkoon nauruun, kun tuho on ollut edessä. Huumori on fyysinen reaktio pelkoon.
Maaton mies elää mustasta huumorista. Tosin sillä erotuksella Vonnegutin aiempaan tuotantoon, että nyt maailma on tullut lopullisesti hulluksi. Maapallon immuniteettijärjestelmä haluaa sylkäistä ihmiskunnan pinnaltaan kohti lopullista tuhoa.
Vonnegut on pessimistinen, hänen mielestään maailmalla oli kaikki mahdollisuudet selvitä, mutta yksityinen ahneus, voitontavoittelu ja kapitalismi estivät toimimasta silloin kun pelastus vielä olisi ollut mahdollinen.
o o o
Kapitalismista vastapooliin siirrytään juoheasti; Vonnegut tunnustaa olevansa, ei vaan jonkun sortin sosialisti, vaan sitä ihan punaisinta lajia. Hän suomii amerikkalaista yhteiskuntaa ja sanoo, että missään muussa maassa kuin US:ssa raha ei ole saanut ihmisen tunteista niin lujaa otetta. Evoluutio joutaa Vonnegutin mielestä helvettiin; mikä suuri erehdys me ihmiset olemmekaan!
Vonnegut tilittää elämäänsä sosialistina ja sanoo kuuluvansa suurten järvien kasvatteihin, kuten kaikki hänen kaltaisensa punaiset. Hän muistuttaa, että useimmat amerikkalaiset eivät tiedä mitä sosialistit tekivät viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla taiteiden, kaunopuheisuuden ja organisoitumisen avulla korottaakseen palkansaajien asemaa yhteiskunnassa.
Vonnegut kirjoittaa monien USAssa pitävän työläisiä ja köyhälistöä älyllisesti alemmalla tasolla olevina, syystä että näillä ei ole yhteiskunnallista asemaa eikä varallisuutta. Eläköön meikäläiset! hän huudahtaa ja tarkoittaa sosialisteja. Hän tuo monin esimerkein esille yhteiskunnassa menestyneitä sosialisteja ja köyhälistön edustajia, kuten runoilija Carl Sandburgin ja presidenttiehdokas Eugene V. Debsin. Entä kuka muistaa Powers Hapgoodin, rikkaan perijän, joka lahjoitti kokonaisen tehtaan työläisilleen! Eläköön meikäläiset!
Sosialismi ei ole Vonnegutille vähääkään vastenmielinen sana niin kuin ei kristinuskokaan. Sosialismi ei suositellut Stalinia, eikä kristinusko Espanjan inkvisitiota, muistaa Vonnegut. Kristinusko ja sosialismi suosittelivat yhteiskuntaa, jossa miehet, naiset ja lapset ovat tasa-arvoisia, eikä kukaan kärsinyt nälkää.
Kurt Vonnegut on Maattomassa miehessä huolissaan lähes kaikesta, ihmisten tietoisuudestakin. Ihmiset tietävät maailmasta niin vähän, etteivät he osaa erottaa mitkä uutiset ovat huonoja, mitkä hyviä. "Ja jos minä kuolisin, haluasin kysyä taivaassa joltain vastuulliselta; mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja uutisia?"
Bushiin Vonnegut palaa kirjassaan lakkamatta, hän kertoo Bushin myöntäneen olleensa täydessä seilissä 16-vuotiaasta 40-vuotiaaksi. Ja sitten 41-vuotiaana hänelle ilmestyi Jeesus! Vonnegut pääsee armottomaan vauhtiin, hän kirjoittaa lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, seksistä, Kennedyjen ja ibojen suurperheistä, kirjoittamisesta ja kadonneista kirjoituskoneista. Entä kuinka käy miehen, joka edelleen itsepintaisesti haluaa käydä postikonttorissa ja saada henkilökohtaista palvelua.
o o o
Entä elämän tarkoitus? Mikä se mustan huumorin mestarilla mahtaa olla. Vonnegut ei vastaa itse, mutta antaa lääkäripoikansa vastata; "Elämän tarkoitus on se, että me autamme toisiamme selviämään tästä jutusta, mikä se mahtaa ollakaan!"
Maaton mies -kirjaa kirjoittaessaan Vonnegutilla oli elinaikaa jäljellä enää pari vuotta. Kirja onkin Vonnegutin testamentti, kertomus kirjailijan unelmista ja siitä miten kaiken maailman psykopaatit tekevät kaikkensa tuhotakseen unelmat.
Vonnegutin unelma on humaani ja järkevä Amerikka, humaani ja järkevä maailma. Mutta miten käy kun johtajat ovat vallasta juopuneita simpansseja ja kun ulkopolitiikan ikoneina on lauma joulupukkeja ja sirkuspellejä Nykyihmisen suuria idoleita. Kaikki omalla tavallaan suuria arvaajia. Vaikka tietoa on, tykätään arvata. Ja solmia kartelleja, kusettaa kuluttajia ja kyykyttää köyhiä. Oikein, se on vapaata yritteliäisyyttä, muistuttaa Vonnegut.
Kun ikääntyvät kahdeksankymppiset kirjailijat kirjoittavat omaelämäkertojaan tai ylipäätään viimeisiä kaunokirjallisia teoksiaan, leimaa niitä usein siloittelu ja kiitollisuus. Miksi ihmeessä? Elämä on valmis, maailma on valmis, eikä ainakaan jälkimmäiseen enää kannata yrittää vaikuttaa, vai kuinka?
Kurt Vonnegut on Maattomalla miehellään osoittanut, että kirjailijan paras teos voi syntyä vielä kalkkiviivoilla. Vielä on mahdollisuus vaikuttaa, vielä on pienen pieni mahdollisuus tehdä maailmasta hiukan verran parempi. Eläköön meikäläiset! virnuilee maaton mies, sosialisti Kurt Vonnegut jostain yläilmoista ja heittää kapulan jos toisenkin valtaapitävien rattaisiin.
ARTO TUOMINEN
* Kurt Vonnegut: Maaton mies. Suomennos: Erkki Jukarainen. Tammi 2007, sivuja 151.