Väittelyä historiasta
Ruotsalainen kirjailija ja toimittaja Henrik Arnstad sohaisi ampiaispesää, kun hän lehtikirjoituksessaan katsoi Suomen vaikenevan ja valehtelevan suhteestaan Natsi-Saksaan jatkosodan aikana.
"Suomi oli ainoa läntinen demokratia, joka vapaaehtoisesti liittoutui Natsi-Saksan kanssa", Arnstad sanoi. Hän arvioi maavalloituksia havitelleen Suomen tukeneen innokkaasti Saksan hyökkäyssotaa ja syyllistyneen etnisiin puhdistuksiin, muun muassa 3 000 venäläisen nälkämurhaan.
Arnstad torjui myös käsityksen, jonka mukaan Suomi olisi sotimalla suojellut Ruotsia. "Opportunistisella ja rikollisella hyökkäyssodallaan Suomen johto aiheutti Ruotsille turvallisuuspoliittisia riskejä", Arnstad sanoi.
Arnstad kehotti Suomen ulkoministeriötä menemään historian peruskurssille ja vaati, että Suomen ja Saksan väliset suhteet toisen maailmansodan aikana pitäisi sisällyttää yleisopetukseen Suomessa.
Yleinen reaktio Suomen valtamedian ja tutkijoiden piirissä on ollut, että Arnstad esittää vanhoja ajatuksia, joista Suomessa on keskusteltu 1960-luvulta alkaen. On viitattu muun muassa siihen, että Arvi Korhosen esittämästä "ajopuuteoriasta" on tutkijoiden piirissä irtauduttu jo kauan sitten. Ja on muistutettu, että Suomi joutui pakkoraossa, Neuvostoliiton uhkaillessa ja painostaessa, tekemään valintansa ja turvautumaan Saksan apuun. Mutta liitossa Saksan kanssa Suomi ei ollut, vaan Saksan kanssasotija.
Näihin reaktioihin voisi ensiksikin sanoa, ettei ole mikään ihme, jos Arnstad syyttää "Suomea" valehtelusta. Suomen yleisessä julkisuudessa, valtamedian, poliitikkojen ja useiden historiantutkijoidenkin kirjoituksissa ja puheissa on jo pitkään pyritty sivuuttamaan aiempi kriittinen historiantutkimus samoin kuin Paasikiven ja Kekkosen arviot ja kanonisoimaan vanha valheellinen tulkinta jatkosodasta.
Itse jatkosota on selitetty ns. oljenkorsiteorian mukaisesti: pieni, eristetty ja uhattu Suomi tarttui Saksan apuun kuin hukkuva oljenkorteen. Mutta Suomi kävi erillistä ja puolustuksellista sotaa. Puolustuksellisuuden korostamiseksi jatkosodan muistelussa keskityttiin toissa vuonna pelkästään sodan loppuvaiheen puolustustaistelujen "juhlintaan".
Siitä, että Suomen ja Saksan suhteita tiivistettiin jo 1930-luvulta alkaen ja että yhteistyöhön hakeutuminen Hitlerin Saksan kanssa oli "johdonmukainen seuraus itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä" – kuten Kekkonen sanoi – sekä sisäpoliittisesta taantumuksesta ja vuosikymmeniä lietsotusta "ryssävihasta", on viime vuosina vaiettu yhtä visusti.
Niinikään on toisteltu "erillisen" jatkosodan roolia hyvityssotana talvisodasta. Todistelussa on unohdettu, että Suomen johdolla ei vuosien 1941–44 sodassa ollut etusijalla hyvityksen saaminen, vaan Suomen johtoryhmän päämäärät olivat samansuuntaisia Hitler-Saksan päämäärien kanssa: Neuvostoliiton hävittäminen ja jakaminen, sen kansojen, suomensukuiset mukaan lukien, orjuuttaminen ja tappaminen sekä Venäjän suurten alueiden valloittaminen ja muuttaminen siirtomaaksi.
Muuten, Suomen pystyttämissä keskitysleireissä Itä-Karjalassa kuoli suurimpien arvioiden mukaan 8 000– 14 000 siviiliä, ei 3 000, kuten Arnstad kirjoitti. (ES)