Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

George W. Bushin hallinto USA:ssa ja Tony Blairin hallinto Britanniassa
ovat nyt luisumassa syvenevään uskottavuuskuiluun. Kehkeytymässä
on yksi vakavimmista poliittisista skandaaleista näiden maiden historiassa.
Jokin Watergate saattaa olla sen rinnalla pikku juttu. On toista kärähtää
sisäpoliittisesta rötöstelystä kuin jäädä
kiinni valehtelusta omalle kansalle, YK:lle ja koko maailmalle laittoman
hyökkäyssodan aloittamiseksi. Siitähän Irakin joukkotuhoaseita
koskevissa väitteissä oli kyse.

Päivä päivältä selvemmäksi käy, että
mitkään USA:n ja Britannian johtajien ennen sotaa esittämät
väitteet ja ”todisteet” eivät pitäneet paikkaansa.
Ja sekin on yhä selvempää, ettei kyse ollut tiedusteluvirheistä
vaan väärien tiedustelutietojen järjestelmällisestä
tehtailusta ja tietoisesta valehtelusta.

Ja valehtelun seuraukset ovat kauheat: satoja kuolleita ”liittouman”
sotilaita, viidestä kymmeneen tuhanteen tapettua irakilaista siviiliä
ja todennäköisesti moninkertainen määrä sotilasuhreja,
laskematon määrä loppuiäkseen vammautuneita ja traumatisoituneita,
Irakin infrastruktuurin laajamittainen tuho, kuolemaa ja epämuodostumia
pitkälle tulevaisuuteen aiheuttavat uraaniammukset ja rypälepommit,
kulkutaudit, nälänhätä ja kaikinpuolinen kaaos

Niistä, jotka tietävät, että valehtelu on aina ollut
olennainen osa Britannian ja varsinkin USA:n hallitsevien piirien ulko-
ja sotapolitiikkaa, USA:ssa ja Britanniassa noussut kuohunta voi tuntua
suhteettomalta. Onhan tämä nyt tiedetty. Ja näkihän
sen, miten Bushin, Blairin ja kumppaneiden korvat heiluivat heidän
paasatessaan Irakin muodostamasta ”välittömästä
uhasta maailmalle”.

Mutta täytyy muistaa, että suurin osa amerikkalaisista ja briteistä
uskoi joukkotuhoaseita koskeneisiin väitteisiin ja lähinnä
juuri siitä syystä taipui sodan kannalle tai pidättyi vastustamasta
johtajiaan. Siksi kuohunta on ymmärrettävää. On nöyryyttävää
ja koko oman maan tulevaisuuden kannalta hälyttävää
huomata joutuneensa petetyksi; huomata, että omia isänmaallisia
tuntoja ja huolta turvallisuudesta on käytetty törkeästi
hyväksi.

Eikä myllerrys koske vain suurta yleisöä. Sekä USA:n
että Britannian vakiintuneiden tiedustelupalvelujen virkailijat ovat
lähestulkoon kapinassa poliittista johtoa vastaan. Kokonainen liuta
sekä Bushin hallinnon virkailijoita että asevoimien korkeita upseereita
on vähin äänin eronnut tehtävistään tai ilmoittanut
erostaan. Kato on käynyt myös Blairin hallituksessa. Vertaus rotista,
jotka jättävät hukkuvan laivan, ei ole kovin kaukaa haettu.
Kriisi on leviämässä myös muihin ”liittouman”
maihin, joissa myös on vireillä tutkintoja Irak-hyökkäystä
siivittäneestä valehtelusta.

USA:n johtajat ovat viime viikkoina yrittäneet madaltaa joukkotuhoaseita
koskeneiden valheidensa merkitystä. Apulaispuolustusministeri Paul
Wolfowitz selitti Vanity Fair -lehden haastattelussa, että aseargumentti
oli tarkoitettu vain julkiseen kulutukseen. ”Byrokraattisista syistä
keskityimme yhteen asiaan, joukkotuhoaseisiin, sillä se oli syy, josta
kaikki pääsivät yhteisymmärrykseen.” Presidentti
Bush puolestaan yritti viime maanantaina vesittää aiempia väitteitään
sanomalla menneessä aikamuodossa, että Irakilla ”oli aseohjelma”.
Hän ei enää väittänyt, että Irakilla oli joukkotuhoaseita.

Kukaan ei ole koskaan kiistänytkään, että Irakilla
oli tiettyyn aikaan aseohjelma. Ydinkysymys on, toteuttiko Irak sellaisia
ohjelmia sen jälkeen kun asetarkastajat olivat 1998 poistuneet ja oliko
Saddam Husseinilla sen jälkeen joukkotuhoaseita siinä määrin,
että ne olivat uhka USA:lle, kuten Bush toistuvasti väitti. Mistään
sellaisista aseista, sodan julkilausutusta syystä, ei ole löydetty
jälkeäkään.

Koko väittelyn peruskysymys on valhe. Ennen sotaa Bush, Blair ja
muut johtajat väittivät toistuvasti, että heillä oli
tarkat todisteet Irakin joukkotuhoaseista, niiden määristä
ja jopa sijainnista, vaikka heillä ei sellaisia todisteita todellisuudessa
ollut. Oli vain heidän määräyksestään rustattuja
valheellisia sepitelmiä. He siis valehtelivat.

USA voi tietenkin vielä löytää – tai ”löytää”
Irakiin itse istuttamiaan – joukkotuhoaseita tai merkkejä niistä
tai aseohjelmia, joko aitoja tai väärennettyjä. Jälkimmäiseen
viittaa se, että USA on toistuvasti torjunut YK:n asetarkastajien pääsyn
Irakiin. Tämä ei muuttaisi miksikään sitä, että
johtajat valehtelivat. Tällä perusteella heidän erottamistaan
tai asettamistaan syytteeseen vaaditaankin yhä laajemmin. (ES)

Maailmalla kohistaan valheista, joiden turvin USA apulaisineen petti
maailmaa, tuhosi Irakia ja tappoi tuhansia ihmisiä. Mutta sehän
ei meille kuulu, ei myöskään lehdillemme, jotka USA:n valheita
toistelivat. Meillä on kotoisampaa kohistavaa. Meillä kohistaan
Anneli Jäätteenmäen ”valheista”.

Globaali kohina ja kotoinen kohina kyllä liittyvät toisiinsa,
vaikkei hevin uskoisi. Meillä ei nimittäin kohista siitä,
mitä sellaista silloinen pääministerimme Paavo Lipponen George
W. Bushille viime joulukuussa sanoi tai lupasi, että USA sai aiheen
olettaa Suomen olevan sen liittolaismaa maailman pettämisessä
ja Irakin tuhoamisessa.

Meillä kohistaan siitä, että Jäätteenmäki
kyseli julkisesti mokoman pikku asian perään ja käytti siinä
tavalla tai toisella hyväkseen ulkoministeriön salaisia raportteja,
eikä ole pystynyt selittämään, mistä on salaisia
tietoja saanut. Kansalaisten tiedonsaannin puolesta taisteleva lehdistömme
tuomitsee Jäätteenmäen majesteettirikoksen sekä salaisten
tietojen vuotamisen ja hyväksikäytön. Niin tekevät myös
eritoten ne vapaat lehdet, jotka itse hankkivat ja julkistivat salaiset
raportit.

Meillä ei kohista siitä, vastaavatko vuodetut tiedot todellisuutta.
Ei senkään jälkeen kun Lipponen kertoi tiistaina pitävänsä
tärkeänä, että Suomi osallistuisi jollakin tavoin USA:n
miehittämän ”Irakin demokratian rakentamiseen”.

Meillä poliisi tutkii, lehdistö kohisee ja rovio palaa iloisesti.
Kotoista. (ES)

”Tuomioja: Nato voisi kelvata”, hihkaisi Helsingin Sanomat
otsikossaan viime sunnuntaina. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan olisi pitänyt
arvata, että hänen haastattelustaan saa tuollaisen otsikon. Vai
arvasiko hän, kun sanoi Hesarin haastattelussa, että hänen
kantansa Nato-jäsenyyteen voisi muuttua?

Jos Natosta tulee ”Etyj-kakkonen (rauhanturvajärjestö)”,
Tuomiojan mukaan ”jäsenyydelle ei ole mitään estettä”.
Jos Natosta tulee ”maailmanlaajuinen, hyvinvoivan pohjoisen pallonpuoliskon
interventiojärjestö, vieläpä Yhdysvaltain johtama, amerikkalaisten
liittoutumien reserviarmeija, johon vuorollaan kutsutaan liittolaisia”,
”se ei sopisi Suomelle”.

Miten niin ”jos tulee”? Natohan on jo monessa suhteessa jälkimmäisen
kuvauksen mukainen. Hyvin päin tulkittuna Tuomioja halusi osoittaa,
että tuollaiseen reaaliseen Natoon Suomen ei pidä mennä.
Mutta miksi sitten ”jos setä olisi täti” -tyyppinen
jossittelu? Jo pelkästään sen takia, että Hitler-Saksan
jälkeisen ajan vaarallisin valtio on Naton määräävä
jäsenmaa, Suomen jäsenyydestä keskusteleminenkin on kuin
joukkoitsemurhan suunnittelua. (ES)