Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Mitä Suomen eliittiä riivaa? No, tietysti Nato-kuume. Natoon
pitäisi päästä, ja Baltian maiden Nato-hingusta on siinä
apua. Siksi kaikkia vihreän valon välähdyksiä tarkkaillaan
silmä kovana ja kaikkia suurten johtajien sanomisia tulkitaan uusiksi
merkeiksi painaa kaasua. Näinhän kävi myös Venäjän
presidentin Vladimir Putinin Suomen-vierailun yhteydessä.

Suomen kansalla ei mitään Nato-kuumetta ole. Uusimman mielipidekyselyn
mukaan maamme Nato-jäsenyyttä vastustaa 63 prosenttia kansalaisista
ja vain 21 prosenttia on saanut jonkinasteisen kuumetartunnan. Mutta eliitin
ja valtamedian taktiikkapa näyttääkin olevan se vanha, jo
EU- ja Emu-asiassa hyväksi havaittu: kansan keskuudessa lietsotaan
toivotonta ”sinne kuitenkin mennään” -mielialaa. Sillä
tavoin gallup-lukemienkin toivotaan vähitellen ”kaunistuvan”.

”Putinin vierailusta tuli sovintomatka/ Halonenkin veti uutta Nato-linjaa”,
repäisi Helsingin Sanomat pääuutissivullaan. Ja sisäsivun
otsikko jatkoi: ”Baltian Nato-into sai ymmärrystä”.

Antoivatko Putinin ja presidentti Tarja Halosen lausunnot sitten oikeutuksen
tällaisille tulkinnoille? Toisaalta eivät, toisaalta antoivat.

Putin ensiksikin ylisti Suomen valitsemaa liittoutumatonta tietä
todeten, että Suomi on ”mitä loistavimmalla tavalla hyödyntänyt
omaa sitoutumattomuuttaan”. Suomi sitoutumattomana maana edelleen lujittaa
hänen mukaansa turvallisuutta Itämeren alueella. Hän nosti
Suomen tässä suhteessa ja myös kansallisten vähemmistöjen
kohtelussa esimerkiksi Baltian maille.

Tämä oli Venäjän presidentin diplomaattinen tapa
sanoa, että naapuri toivoo Suomen liittoutumattoman politiikan jatkuvan
vastakin.

Toiseksi Putin korosti, ettei Naton laajentumiselle ylipäänsä
eikä Baltiaan ole mitään objektiivisia syitä. Kukaan
ei uhkaa ketään Euroopassa, kaikkein vähiten Venäjä.
Natoa ei tarvita, sillä kylmän sodan aikaista vastakkainasettelua
ei enää ole:

”Kaikkialla maailmassa ja Euroopassa puhutaan siitä, että
on tarpeen luoda Eurooppaan suotuisa tilanne. On raivattava vanhat esteet.
Ratkaiseeko Naton laajeneminen tätä haastetta? Eipä tietenkään.
Se on itsepetosta. Se vain siirtää Naton rajat lähemmäksi
Venäjää eikä mitään muuta.”

Putin muistutti, että Venäjä tunnustaa valtioiden itsemääräämisoikeuden
ja edesauttaa sitä. Mutta tästä riippumatta Nato-jäsenyys
on ”virheellinen askel”.

Se, minkä Nato-kuumeen vallassa olevat tulkitsivat Putinin lausunnoissa
kannan pehmenemiseksi, liittyi hänen pariin viittaukseensa Baltian
maihin: Putinin mukaan Baltian maiden innostuksen Naton jäseniksi voi
ymmärtää niin, että nämä maat haluavat näin
vahvistaa omaa itsenäisyyttään. Lisäksi hän totesi,
että ”se on heidän valintansa”.

Nämä Putinin lausunnot olivat tarpeetonta käsien pystyyn
nostamista ja ristiriidassa sen kanssa, mitä Putin puhui Euroopan ja
Itämeren alueen turvallisuudesta sekä Naton laajentumisesta. Miten
Baltian maiden itsenäisyys muka voisi vahvistua liittymällä
Naton jäseniksi? Ja miten Baltian maiden Nato-jäsenyys ja Naton
laajentuminen näin Venäjän rajoille voisi olla vain ”heidän
valintansa”, jota Venäjällä tai vaikkapa Suomella ja
Ruotsilla ei Itämeren, Euroopan ja oman turvallisuutensa nimissä
olisi oikeutta aktiivisesti vastustaa?

Entä sitten Halonen? Hänen lausuntonsa riemastuttivat Nato-kuumeen
vallassa olevat. Suomen ulkopoliittisen johdon Baltiaa koskevat lausunnot
ovat vuodessa heittäneet häränpyllyä. Vielä vuosi
sitten Halonen varoitti Baltian maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden
vaikutuksista Itämeren alueen ja Suomen tilanteeseen ja kehotti Natoa
harkitsemaan asiaa vastuullisesti. Vielä muutama kuukausi sitten Halonen
muistutti, ettei Suomi voi edistää Baltian maiden Nato-jäsenyyttä.
Nyt Halonen kertoi Suomen ennakoineen Naton laajentumisen jo silloin, kun
sotilasliitto ilmoitti avaavansa ovet uusille valtioille, ja puhui Baltian
maiden Nato-jäsenyydestä varmana asiana:

”Omalta puoleltani olen lähtenyt siitä, että jonain
päivänä tulevaisuudessa nämä meidän uudet
eteläiset naapurit ovat Naton jäseniä.”

Kun ei voi olettaa, että presidentti esitti vain ”omalta puoleltaan”
henkilökohtaisen näkemyksensä, lausunto on pakko tulkita
Suomen viralliseksi kannaksi.

Nyt Halonen ”ei uskonut”, että Baltian maiden jäsenyys
Natossa tulee aiheuttamaan turvallisuuspoliittisesti mitään muutosta
Suomen asemaan, koska ”me olemme ottaneet omassa turvallisuusajattelussamme
huomioon sen, että tällä alueella on erilaisilla turvallisuusjärjestelyillä
oman maansa turvallisuuden ratkaisseita maita”.

Halosen arvio sisälsi kuitenkin varauksen: kuinka tämä
(Baltian maiden Nato-jäsenyys) sitten vaikuttaa (Suomen) ”poliittiseen
kiinnostukseen, keskusteluun ja mahdollisiin johtopäätöksiin”,
on Halosen mukaan toinen asia.

Eli nähtäväksi jää. Ovi Nato-jäsenyyteen
pidetään auki odottaen ”jotain päivää tulevaisuudessa”,
jolloin Baltian maiden Nato-jäsenyys antaa vauhtia uudelle Nato-taivuttelun
aallolle ja tasoittaa tietä Suomen johtajien ”mahdollisille”
uusille ”johtopäätöksille”. Näinkö se
menee?

Tilanne on kehittymässä yhä hälyttävämmäksi.
Suomalaisten on aika tehdä entistä äänekkäämmin
selväksi, ettei ulkopoliittisella johdolla ole mitään valtuuksia
maamme turvallisuuden kannalta vaarallisiin lausuntoihin ja linjanmuutoksiin.
(ES)

Sen seikan ylettömällä hokemisella, että kukaan ei
nyky-Euroopassa uhkaa enää ketään vaan kaikki on yhtä
auvoa, on harhauttava puolensa. Varsinkin, jos ei pysähdytä miettimään,
onko historia todellakin päättynyt, onko maailma ja Eurooppa nyt
aivan uusi ja jos on, miksi maailmalla sitten soditaan ja varustaudutaan
ja miksi Nato haluaa välttämättä laajentua Venäjän
rajoille.

”Kukaan ei uhkaa ketään” -hokeminen avaa tietä
ovelammalle Nato-propagandalle, jota voitaisiin kutsua jakobsonilaiseksi
Max Jakobsonin mukaan. Se on sisäänkirjoitettu myös hallituksen
puolustusselontekoon.

Tämä propaganda perustelee Naton laajentumista ja Suomen Nato-jäsenyyttä
sillä, että Nato yhdessä EU:n kanssa — ihan hyvää
hyvyyttään ja partiopoikamaisuuttaan — muodostaa Euroopan rauhan
ja vakauden perustan, yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän
ja tältä pohjalta kehittää myös rauhankumppanuutta
ja kriisinhallintayhteistyötä.

Jakobsonilaisen propagandan mukaan yhä uusien maiden liittäminen
Natoon on välttämätön osa tätä ”rauhanprojektia”.
Jos tai kun Baltian maat liittyvät Natoon, Suomen ja Ruotsin ja toisaalta
muiden Itämeren rantavaltioiden välille syntyy uusi jakolinja.
Suomi ja Ruotsi uhkaavat jäädä Naton ja EU:n yhteisessä
turvallisuusjärjestelmässä ulkokehälle. Vain Natoon
liittymällä ne voivat päästä täysivaltaisina
vaikuttamaan niissä pöydissä, joissa päätöksiä
”rauhan ja turvallisuuden vahvistamiseksi” tehdään.
Siksi Suomenkin on liityttävä Natoon.

Kyse on EU- ja Emu-propagandasta tutusta perustelusta: liittymällä
pääsemme vaikuttamaan ja päättämään.

Ja koska ”kukaan ei enää uhkaa ketään”,
Venäjän vastareaktiotakaan Suomen Nato-jäsenyydelle ei ole
enää syytä pelätä eikä ottaa huomioon. Kaikkihan
ovat yksiä ja samoja ”kumppaneita”.

Suomessa pelkästään jakobsonilainen perustelu ei kuitenkaan
toimi. Nato-intoilijat tarvitsevat edelleen myös ”idän uhkalla”
pelottelua. Mielenkiintoinen ristiriita. (ES)