Pariisin verilöyly vuonna 1961

Harva on kuullut lokakuun 17. päivän tapahtumista Pariisissa vuonna 1961. Pariisin poliisi kidutti tuhansia ihmisiä ja satoja murhattiin poliisin toimista raa’asti. Kaikki tämä suunnitelmallisesti. Maailma vaikeni yli 30 vuotta asiasta, ja vieläkään Ranskan valtio ei ole ottanut vastuuta Pariisin verilöylystä. Miksi näin?

Natsimiehityksen pitkä perintö

Saksa miehitti Ranskan 1940 ja rakensi julman miehityshallinon niiden ranskalaisten kanssa, joilla ei ollut ongelmaa kiduttaa ja murhata omia kansalaisiaan. Yksi heistä oli Maurice Papon. Pormestarin poika, jolla oli korkea-arvoinen virkamies ennen Ranskan tappiota Natsi-Saksalle.

Papon oli natsimiehityksen aikana korkea-arvoinen poliisiviranomainen, jonka vastuualueisiin kuului “juutalaisuuskysymys”. Hän lähetti yli tuhat juutalaista yhdensuuntaiselle matkalle keskitysleireille, joukossa oli yli sata alle kolmetoistavuotiasta lasta.

Papon oppi hyvin tuntemaan yhteistyökumppaneidensa eli natsien työskentelytavat, kun he halusivat tuhota ei-toivottuja ihmisryhmiä. Näitä taitoja Papon tulisi hyödyntämään tehokkaasti myöhemmin urallaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Papon väärennettyjen dokumenttien ja kontaktiensa avulla onnistui kääntämään totuuden päälailleen. Hänestä luotiin valheellinen kuva, jossa hän olisi itseasiassa ollut natsimiehityksen aikana vastarintaliikkeessä mukana.

Paponin natsimiehittäjäiltä oppimat taidot olivat Ranskan sodan jälkeisen hallinnon mielestä hyödyllisiä kukistamaan Algeriassa, Marokossa ja Korsikassa olevat itsenäisyysliikkeet.

Papon oli organisoimassa laajaa kidutusverkostoa Algeriassa 50-luvulla. Hänen esikuvanaan oli natsien kidutusverkosto Ranskassa toisen maailmansodan aikana, jonka hän tunsi hyvin yhteistyökumppaniensa kautta.

Yksi näistä Paponin yhteistyökumppaneista oli saksalainen Klaus Barbie, jonka tehtävänä oli murskata Ranskan vastarintaliike.

Barbie, joka myös tunnettiin nimellä Lyonin teurastaja, oli suoraan vastuussa yli kymmenen tuhannen ihmisen murhaamisesta. Hän myös henkilökohtaisesti toimi kiduttajana ja teloittajana satojen, ellei tuhansien ihmisten kohdalla.

“Algerialaiskysymys” ja Paponin ratkaisu

Papon ja muut Pariisin korkea-arvoiset poliisiviranomaiset päättivät ratkaista “algerialaiskysymyksen” 1961. He halusivat antaa samanlaisen viestin ranskanalgerialaisille kuin Saksan viranomaiset antoivat miehityksensä aikana ranskalaisille – myös ranskanalgerialaisille, joista monet olivat aktiivisia Ranskan vastarintaliikkeessä natsimiehitystä vastaan.

Papon ja muut äärioikeistolaiset poliisit valitsivat kidutettavaksi ja murhattavaksi ranskanalgerialaisia, jotka järjestivät rauhanomaisen mielenosoituksen lokakuun 17. päivä Pariisissa. Mielenosoittajat vastustivat heihin kohdistuvaa ulkonaliikkumiskieltoa.

Pariisin poliisit takavarikoivat julkisen liikenteen busseja, ja varastorakennuksia valmisteltiin tulevia kidutuksia varten. Kaikki oli tarkkaan etukäteen suunniteltu saksalaisilta opituilla täsmällisyydellä ja tehokkuudella.

Rauhanomaiseen mielenosoitukseen kokoontui yli kolmekymmentätuhatta ihmistä. Järjestäjät olivat varmistaneet, ettei mitään vähäänkään väkivaltaa viittaavaa provosointia tulisi olemaan heidän puoleltansa. Mielenosoittajilla ei ollut mitään aavistusta, että heidät oli valittu verilöylyn kohteeksi.

Seuraavien kolmen päivän ajan poliisit kiduttivat ja teloittivat Pariisissa mielenosoittajia. Niin poliisin kuin vangittujen todistajalausunnoissa kerrottaan, kuinka ympäri Pariisia olevissa kidutuskeskuksissa ihmisiltä revittiin sormia irti ennen kuin heidät vietiin pihalle, jossa heidät hakattiin tai ammuttiin kuoliaaksi.

Osaa ihmisistä ei viety busseilla pidätyskeskuksiin, vaan heidät ajettiin Pariisin läpi virtaavan Seine-joen ylittäville silloille. Paikalla olijoiden mukaan poliisi kysyi kuka osaa uida? He jotka vastasivat ei poliisi heitti sillan kaiteen yli hukkumaan. Kyllä vastanneilta poliisi hakkasi käsien ja jalkojen luut poikki ja heittivät heidät sen jälkeen myös jokeen. Joidenkin raajat vain sidottiin ennen jokeen heittämistä. Näiden murhattujen joukossa oli myös paljon naisia ja lapsia.

Seine-jokeen hukuttamiensa ihmisten kuolinsyyksi Pariisin poliisi kirjasi itsemurhan tai onnettomuuden. Viikkojen ajan pariisilaiset löysivät ruumiita Seine-joesta. Asiasta ei kuitenkaan saanut puhua.

Virallisesti kolme kuoli

Ranskan media vaikeni vuosikymmeniä tapahtuneesta. Ulkomailla ei joko uutisoitu mitään tai valehdeltiin, että mielenosoittajat olisivat hyökänneet poliisin kimppuun. Virallinen linjaus oli, että kolme kuoli joukkomurhassa. Arvio uhrien todellisesta lukumäärästä vaihtelee 50:n ja 300:n välillä.

Papon sai kiitosta toiminnastaan ja jatkoi samalla linjalla. Seuraavana vuonna 8. helmikuuta hänen alaisuudessaan Pariisin polisi murhasi yhdeksän ammattiyhdistysaktiivia.

Poliisiuran jälkeen Paponille annettiin lukuisia palkintovirkoja ja virallisia kunniaosoituksia.

Menneisyys otti hänet kuitenkin kiinni, ja vuosituhannen vaihteessa hän istui vankilassa rikoksista, joita hän oli tehnyt toisen maailmansodan aikana.

Papon onnistui kuitenkin luomaan natseilta opitun työkulttuurin Pariisin poliisiin, eikä tämä Paponin ja muiden natsien kanssa yhteistyössä olleiden ylempien poliisivirkailijoiden toimintakulttuuri ole hävinnyt minnekään. Päinvastoin yksi Euroopan väkivaltaisimmista ja äärioikeistolaisimmista poliisivoimista on Pariisissa.

Natsimiehityksessä opittu äärimmäinen ihmisviha elää vahvasti useissa Euroopan poliisiorganisaatioissa. Tässä on yksi syy, minkä takia poliiseilla on hankaluuksia löytää äärioikeistolaisia terroristisoluja omiensa joukosta, niin Ranskassa kuin muuallakin Länsi-Euroopassa.