”Pyrin löytämään valaistuja kohtia”

Alkuperäinen kirjoittaja: HANNU OITTINEN

Tampere (TA) Tamperelainen teatteriohjaaja Erkki Aura menetti Aasian hyökyaaltokatastrofissa neljä läheistään. Luonnonvoimat veivät mennessään hänen tyttärensä Johannan, vävynsä Akin sekä heidän lapsensa Saana ja Sampo Sirkesalon. Vaikka ihmepelastumisia on sattunut, tuskin mikään mahti maailmassa enää tuo Erkki Auran läheisiä takaisin.

– Kun kaksi sukupolvea leikataan kerralla pois elämästä, sitä menetystä ei voi millään täyttää. Ensimmäinen tunne oli suuri hämmennys ja ihmetys, ei paniikkia eikä ahdistusta, pikemminkin eräänlainen sumeus. Sen keskeltä pyrin löytämään valaistuja kohtia, sanoo Erkki Aura tyynesti ja vailla tunnekuohuja.

Monet keskustelut

jäivät käymättä

Tätä lehti- ja tv-haastattelussa ilmennyttä tyyneyttä jopa eräät kadulla vastaantulijat ovat ihmetelleet ja paheksuneetkin. Se ei heidän mielestään sovi surun ja menetyksen keskellä elävälle.

– En ole tunteeton, vaikka olenkin tällainen stoalainen tyyppi. En tulvi tunnereaktioita, sillä surun kokeminen on mielestäni oikeutettua myös eleettömästi. Joillekin ulospäin voimakas kokeminen on luonnollista, ja sallin sen heille. Toivottavasti myös minun tapani kokea surua hyväksytään.

Hänelle suru ei siis ole pelkkiä henkilökohtaisia tunteita, sillä nuo tunteet yhdistyvät ajatteluun ja toimintaan. Ajattelu puolestaan luo yhteyksiä muihin yhteiskunnallisiin tapahtumiin, myös murhenäytelmiin.

– Ehdin tutustua Johannan ja Akin lapsiin paremmin vasta viime kesänä. Myös monet tärkeät keskustelut tyttären ja vävyn kanssa jäivät käymättä, pohtii Erkki Aura.

Johanna eli vanhempiensa eron jälkeen ensin äitinsä kanssa, mutta muutti murrosiän tietämissä isänsä luo. Kun Erkki Aura oli Seinäjoen Kaupunginteatterin johtajana, seurasi Johanna isäänsä sinne ja aloitti tanssijan uransa Seinäjoella. Tämä johti teatterikorkeakouluun ja tanssiammattilaisuuteen aina lasten syntymään saakka.

Aki oli vävy appiukon mieleen ja Erkki seurasi Johannan perheen elämää mielenkiinnolla, joskaan ei omasta mielestään riittävän läheltä ja tiiviisti.

– Heillä meni avioparina ja vanhempina hyvin, vailla mitään skandaaleja, mikä on merkittävä seikka nykyisinä aikoina viihdemaailmassa. He elivät tavallista perhe-elämää, eivätkä Akin suuresta suosiosta huolimatta menneet viihdemaailman hullunmyllyyn, muistelee Erkki Aura isänä, isoisänä ja appena.

Niinpä häntä loukkaa se tapa, jolla eräät lehdet perheen poismenon jälkeen yrittävät tehdä Johannan ja Akin suhteesta ja perhe-elämästä eräänlaista ”sydänsarjaa teinitytöille”. Erkki Aura toteaa, etteivät he missään ruusunpunaisissa pilvissä eläneet, vaan normaalia perhe-elämää iloineen ja suruineen.

Vaara vaanii

paratiisissakin

Enempää hän ei halua henkilökohtaista menetystään ja suruaan selvitellä. Jokaisella on oikeus omaan suruunsa, tunteisiinsa ja tapaansa kokea. Sen sijaan hän haluaa ottaa kantaa Aasian luonnonkatastrofin aiheuttamiin eräihin ilmiöihin niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, aina noiden ”paratiisisaarten” massaturismin syntyyn saakka.

– Kun eurooppalaiset löysivät nämä rannat turismin kohteiksi, sinne sijoitettiin runsaasti rahaa, jonka näiden maiden hallitukset ottivat tietenkin mielellään vastaan. Eihän siinä sinällään mitään pahaa, mutta samalla se kuitenkin rakensi maiden talouden liiaksi turismin varaan. Yhteiskunnalliset ongelmat säilyivät, mistä alueen kapinaliikkeet ja terrorismikin ovat osoituksena, pohtii Erkki Aura ja pahoittelee median vaikenemista näistä asioista. Ilmeisesti kuviteltiin, että ”paratiisisaaret” ovat kaiken pahan ulottumattomissa, vaikka ongelmiakin tunnettiin.

– Jos alueen sotilastukikohdissa tiedettiin järistys ja tsunamin uhka, miksi siitä ei hälytetty ajoissa ja kattavasti. Jos hälytys olisi tullut, puolikin tuntia olisi riittänyt, sillä kohoava maasto taltuttaa tsunamin nopeasti.

Tiettävästi Khao Lakissa, jossa Johannan ja Akin perhe oli, ei ollut edes rantavahteja. Erkki Auran tietojen mukaan Phuketista soitettiin Khao Lakiin 20 minuuttia ennen hyökyaallon iskemistä, mutta viranomaiset eivät reagoineet tietoon millään tavoin.

– Alueen maanjäristys- ja tsunamiherkkyys oli kyllä viranomaisten ja turismielinkeinon tiedossa – samoin kuin poliittinen räjähdysherkkyys. Miksi siis tiedon saivat ajoissa vain USA:n laivastotukikohta ja USA:n ulkoministeriö? Ja mikseivät ne välittäneet tietoa eteenpäin ja ryhtyneet toimiin?

Nämä ovat ainakin tällä hetkellä kysymyksiä vailla vastauksia. Toivottavasti vastaukset ja vastuulliset löytyvät ja tulevat julkiseen tietoisuuteen laajasti median ja julkisen vallan kautta. Mikäli näin ei käy, koetellaan esivallan laillisuuden ja median uskottavuuden rajoja.

Suomen punaisten

suru on surematta

Näitä vastauksia odoteltaessa Erkki Aura haluaa nostaa puheenaiheeksi itsenäisen Suomen historian suurimman trauman eli vuoden 1918 kansalaissodan jälkiselvittelyn, jossa kymmeniä tuhansia köyhää kansanosaa edustavia punaisia teloitettiin tai menehtyi sairauksiin sotatoimien päätyttyä – siis rauhan aikana!

– On aika laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun Aasian hyökyaallosta puhutaan rauhanajan suurimpana katastrofina, ei puhuta totta. Sitä paitsi hyökyaalto oli luonnon aiheuttama, sodan jälkiselvittelyt ihmisten tietoisesti aiheuttamaa, sanoo Erkki Aura, joka on myös teatterin keinoin käsitellyt vuoden 1918 jälkeisiä tapahtumia.

Hän ei kiellä Aasian katastrofin aiheuttamaa surua itseltään eikä muilta, ei myöskään Suomelta valtiona. Mutta vallankin kirkon kaksinaismoraali tässä tilanteessa häntä suututtaa. Puheet ”huulille jähmettyneestä rukouksesta” tai ”selän kääntäneestä jumalasta” tympivät Erkki Auraa.

– Kansalaissodan jälkeen kirkko teki yhdessä silloisten vallanpitäjien kanssa kaikkensa, että köyhän kansan kokema kärsimys ja suru unohdettiin ja kiellettiin. Kirkon edustajat olivat jopa mukana räjäyttämässä punaisille uhreille pystytettyjä muistomerkkejä. Lippua ei ole vieläkään vedetty puolitankoon näiden uhrien muistoksi, muistuttaa Erkki Aura.

Hänellä itsellään on lähipiirissään kipeitä traumoja liki 90 vuoden takaa. Hän toivoo, että kirkko, valtio ja koko virallinen yhteiskunta vihdoin tunnustavat tekemänsä vääryydet ja korjaavat mikä korjattavissa on. Suru on suru, onnettomuus on onnettomuus ja vääryys on vääryys.

– Toivo aukeaa vasta kun tosiasiat tunnustetaan, ja kun tunne ja järki ovat sopusoinnussa, sanoo Erkki Aura tarkoittaen niin yksityistä menetystä ja surua kuin yhteiskunnallista onnettomuutta tai vääryyttä.