Syksyn surkein laulu
Gösta Sundqvist (Leevi & The Leavingsin keulahahmo) oli paitsi nerokas lauluntekijä, myös usein edellä aikaansa. Hän ennakoi juppikulttuurin nousun vuonna 1982 (Jos taivaalta sataisi rahaa), lauloi transsukupuolisuudesta vuonna 1985 (Poika nimeltä Päivi) ja puhui ympäristön tilasta suoria sanoja jo 1991 (Paskaa lapsille).
Pari Sundqvistin vaikuttavimpiin kuuluvaa laulua taas tuntuivat profetoivan 90-luvun alun laman synkkiä ihmiskohtaloita nousukauden hysteerisimmällä huipulla vuonna 1988. Elina, mitä mä teen? ja Pimeä tie, mukavaa matkaa ovat definitiivisiä kuvauksia tuhoutuvista unelmista ja hajoavista perheistä.
Sellaisia ei ole tämän nykyisen laman tiimoilta tullut, enkä usko tulevankaan, vaikka esimerkiksi monet räppärit ovatkin raportoineet ansiokkaasti rapistuvan hyvinvointivaltion marginaaleista. Nimittäin 2010-luvun kriisistä ei ole suureksi kansalliseksi tarinaksi, jollainen edellinen lama vielä oli. Sellaisille ei nykyisin tunnu vain olevan kysyntää. Eletään pirstaloitunutta aikakautta: yhteisiä kokemuksia ei ole, tai niiden olemassaoloa ei haluta tunnustaa. Politiikasta on tullut sekavaa ja usein täysin arvaamatonta showmeininkiä. Pahimmillaan se vaikuttaa sketsiviihteeltä. Näissä oloissa ihmisten on vaikea ottaa mitään vakavasti; miksi siis inhimillistä kärsimystäkään otettaisiin.
Vastenmielinen ruumiinhäpäisy
Tämän laskukauden laulu voikin olla vaikkapa Arttu Wiskarin Sirpa, eräs syksyn isoimmista kotimaisista hiteistä. Se lainaa härskisti montaakin Sundqvistin melodiaa, eniten mainittua “Elina, mitä mä teen” -biisiä ja kertoo Göstan lamaklassikoiden tapaan tarinan kovan onnen ja köyhyyden armoille joutuvasta pariskunnasta.
Yhtäläisyydet jäävätkin sitten pintatasolle, sillä Wiskarin biisi on joka suhteessa surkeasti toteutettu, viiden pennin kosketinsoundeilla ja ruotsinlaivakompilla ryyditetty rallatus, joka pursuilee Sirpa löysi Elloksen kuvaston eikä ollut viikkoon onneton -tyyppisiä banaliteetteja. Ärsyttävintä kuitenkin on, että Wiskari tuntuu pilkkaavan hahmojaan, nauravan näiden vastoinkäymisille ja reppanuudelle.
Paitsi ärsyttävää, se on kokoomus-Suomessa myös vahvasti ajan hengen mukaista.
Kyse voi periaatteessa olla ihan Wiskarin osaamattomuudesta ja kertakaikkisesta huonoudesta. Sundqvistin pateettisimmatkaan kappaleethan eivät suinkaan ole vailla huumoria; usein kyse on mustuudessaankin lempeästä ironiasta. Ehkä Wiskari on tavoitellut jotain tällaista, mutta sortunut ulkokohtaiseen ja siksikin kalsealta tuntuvaan tyylilajipastissiin. Huvittavaa kyllä, hän aloitti uransa luonnostelemalla nimenomaan yhteislauluja postmodernia kikkailua vierastavalle perus-Suomelle läpimurtohiteillään Mökkitie ja Tuntematon potilas. Nuokin ovat onnettoman valjuja laulun luurankoja, mutta koska valittu viitekehys on niin helppo, ne eivät kuitenkaan sorru sisäiseen ristiriitaisuuteen. “Sirpassa” on yritetty jotain paljon haastavampaa ja ajettu mökkitieltä niin syvälle metsään, että lopputuloksena on vastenmielinen ruumiinhäpäisy.
Köyhät valtion elättejä
Laulun pariskunta pakenee kaupungin kallista asumista muuttotappiopaikkakunnalle, jolta he ostavat halvalla homeensyömäksi paljastuvan maalaismökin. Töitä ei ole, kaljaa ilmeisesti kuluu. Talo käy asumiskelvottomaksi ja puretaan, pariskunta palaa Helsinkiin sosiaaliturvan ja Hurstin leipäjonon varaan. Kepeässä kertosäkeessä lauletaan siitä, miten kaikki meni, silti Sirpa vielä rakastaa. Nimenomaan kepeän huoleton on kappaleen koko yleistunnelmakin: elämä voi olla surkuhupaisien sattumusten sarja, mutta loppujen lopuksi kyllä valtio pitää huolen omistaan.
Tällainen siis on menestyneen, mutta tavallisuuttaan korostavan espoolaismuusikon maailmankuva: köyhät ovat onnettomiin elämänvalintoihin kompastuneita, kaljanjuontia ja pitkävetoa harrastavia valtion elättejä.
Tätä sitten kuuntelevat radiosta keskiluokkaisissa kodeissaan ja valkokaulustyöpaikoillaan ihmiset, jotka seuraavaksi lukevat lehtijutun “osallistavasta sosiaaliturvasta” ja toteavat, että varmasti se on hyvä juttu, kyllähän ne työttömät pitää saada pitkävetolappuja tuhertamasta tekemään Jotain Tuottavaa.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
